Takaisin

Mikä nyt niin harmittaa?

Mikä nyt niin harmittaa?

Varsin lyhyen ajan sisällä on taloustieteellisessä tutkimuksessa ja talouspoliittisessa keskustelussa kyseenalaistettu useita käsityksiä, joihin ovat uskoneet monet ekonomistit, poliitikot ja toimittajat. On ihan inhimillistä ja ymmärrettävää, että se harmittaa heitä. Ja se näkyy ja kuuluu.

Maaliskuussa ilmestyi ranskalaisekonomisti Thomas Pikettyn kirja, josta tuli valtava myyntimenestys ja erittäin vilkkaan keskustelun aihe. Se osoitti, kuinka monissa maissa tuloerot ovat olleet kasvussa ja trendin jatkuessa palataan sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa maailmaa hallitsevat perittyä varallisuutta omistavat superrikkaat.

Pikettyn teos on järkyttänyt etenkin niitä, joilla on varallisuutta tai jotka saavat palkkansa varakkailta. Juuri kun he luulivat ”Occupy Wall Street”- ja ”Me olemme 99 prosenttia”-liikkeiden esittämien vaatimusten väistyneen taka-alalle, esiin astui taloustieteilijä, joka maalasi laajaa yleisöä vielä enemmän järkyttävän tulevaisuudenkuvan.

Veistä haavassa väänsi vielä Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, joka rohkeni julkaista tutkimuksen, jonka mukaan tuloerojen pienentäminen edistää talouskasvua. Tähän astihan moni oli ollut sen uskon varassa – tai ainakin katsonut itselleen edulliseksi väittää – että tuloerojen kaventaminen alentaa työnteon ja säästämisen kannustimia ja siten talouskasvua.

Pikettyn ehdotukset tulo- ja varallisuusverojen tuntuvaksi kiristämiseksi luonnollisesti pelottavat rikkaita. Tavalliseksi vastaväitteeksi on vakiintunut se, että nuo ehdotukset eivät ole toteuttamiskelpoisia nykyoloissa. Veropolitiikan historiasta eri maissa löytyy kuitenkin hyvin jyrkkiä käänteitä. Esimerkiksi korkeimpien ansiotulojen veroprosenttia on käytetty yli 80:ssa, kun sen taso liikkuu nykyisin 50:ssa ja selvästi sen allakin.

Toinen suosittu vastaväite Pikettylle on ollut se, että ilman veronkorotuksiakin pääomien ja yleensä varallisuuden kasaantuminen johtaa ajan myötä sen tuottoasteen alenemiseen ja siten tuloerojen tasoittumiseen. Tämä ei kuitenkaan ole sopusoinnussa viimeaikaisen tilastoaineiston valossa. Yksi keskeinen syy varallisuuden viimeaikaiseen korkeaan tuottoon on ilmeisesti rikkaiden vaikutusvalta ei vain talouselämässä vaan myös politiikassa. Siihenkin on puututtava, jos tuloerojen repeäminen halutaan estää. Laajemmin ottaen presidentti Clintonin hallinnon työministeri Robert Reichillä on erinomainen, ellei tähän asti paras lista tarvittavista toimenpiteistä. Siitä soisi viriävän keskustelua meilläkin.

Siinä missä Pikettyn kirja on paljolti uutuus, on Euroopan rahaliittoon jo 1990-luvulla kohdistunut kritiikki viime aikoina herännyt uudestaan, meillä erityisesti professori Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan ansiosta. Se selvästi ärsyttää niitä, jotka ovat hyväksyneet kaikki liittovaltiokehitystä edistävät päätökset. He näyttävät vaikenevan rahaliiton ja vyönkiristyspolitiikan aiheuttamista vahingoista ja Suomen itsenäisen päätäntävallan, jopa valtiollisen itsenäisyyden kapenemisesta. He yrittävät tukahduttaa kriittistä keskustelua viittaamalla siihen, että eroaminen rahaliitosta olisi erittäin vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta.

Täysi liittovaltio voi olla poliittisesti mahdoton saavuttaa, mutta Suomen kannattaisi silti harkita, missä vaiheessa uusille sensuuntaisille askelille pitää sanoa ei – ilman että se merkitsisi eroa eurosta. Toisaalta poliitikoille ja monille muillekin olisi erittäin kiusallista ja harmillista myöntää, että on tehty virhe, jonka korjaaminen edellyttää koko rahaliiton jättämistä. Siksi onkin todennäköistä, että ero eurosta tapahtuu vasta, jos ja kun ajaudutaan niin pahaan kriisiin, ettei muita vaihtoehtoja enää ole. Muistettakoon, että tähän asti kaikki merkittävät itsenäisten valtioiden väliset rahaliitot ovat hajonneet.

Kolmas esimerkki yleisen harmituksen aiheista on monissa maissa harjoitetun vyönkiristyspolitiikan kohtaama vastatuuli. Julkisen velan paisuessa menojen säästötoimet ovat tuntuneet niin luontevilta niiden mielestä, jotka ovat erheellisesti samastaneet julkisen talouden ja kotitalouden hoidon. Toisaalta ne, jotka haluavat pienentää julkista sektoria kaikissa olosuhteissa raivatakseen tietä yksityiselle liiketoiminnalle, ovat aistineet tilaisuutensa koittaneen.

Muistissa saattaa vielä olla EU:n komission ja IMF:n debatti 2012–2013 kiristyspolitiikan kerroinvaikutuksista. Siinähän IMF onnistui melko hyvin osoittamaan, että vyönkiristyspolitiikka pahensi euromaiden taantumaa enemmän kuin oli luultu (yhteenvetoa täällä). Debatti kirvoitti monia tutkimuksia finanssipolitiikan kerroinvaikutuksista. Päädyttiin jopa sellaiseen johtopäätökseen, ettei kiristyspolitiikka ole koskaan toiminut. Se varmasti harmittaa meillä Suomessa niitä, jotka ovat uskoneet, että 1990-luvun säästötoimet nostivat maan lamasta, tai että uusilla kiristystoimilla ei olisi haitallisia vaikutuksia. Todellisuudessahan kiristyspolitiikka on näyttänyt ”onnistuneen” vain silloin, kun sen taantumaa ruokkivia vaikutuksia ovat kumonneet tuntuva devalvaatio ja korkotason lasku. Yksittäiselle euromaalle sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista.

Finanssikriisissä velkavetoinen elvytyspolitiikka oli vielä sallittua mutta eurokriisissä ei. (Onneksi kuitenkaan Suomessa ei ole kiristetty sillä tavalla kuin monissa muissa jäsenmaissa.) Sen vastustajille onkin varmaan kiusallista, että finanssipoliittinen elvytys on noussut uudelleen keskusteluun. Keskeisin vasta-argumentti näyttää olevan valtion luottoluokituksen aleneminen, vaikka hyvin tiedetään, että sen putoaminen muutamalla pykälällä vaikuttaisi velan korkoon vain hyvin marginaalisesti, jos ollenkaan. Pikemminkin voidaan kysyä, onko valtionlainojen nykyisellä kahden prosentin korkotasolla mitään järkeä jättää käyttämättä tilaisuutta panostaa investointeihin, jotka myötävaikuttavat talouskasvuun (kuten infrastruktuuri) tai ehkäisevät tulevia vielä suurempia julkisia menoja (kuten homekoulut).

Taloustiede on sikäli erikoinen tieteenala, että siinä joskus nobelistikin voi suoltaa ihan puuta heinää ja se menee monille läpi. Siinä on sitkeitä harhakäsityksiä ja väitteitä, joita on hankala kumota täysin aukottomasti. Erityisen varovainen on syytä olla puhujan tai kirjoittajan taustan ja palkanmaksajan suhteen. On kyllä olemassa myös riippumattomia ja täyspäisiä ekonomisteja. Heitä kannattaa kuunnella.

Voin hyvin kuvitella ekonomisteja, poliitikkoja ja toimittajia, joita edellä kuvatut kyseenalaistukset harmittavat aivan tavattomasti. Miksi tässä ei sitten ole yhtään viittausta heihin? Pitää varoa loukkaamasta ketään. Jätänkin lukijalle harjoitustehtäväksi tunnistaa aina kun vastaan tulee sellainen.

Share

Mikä nyt niin harmittaa?

  1. Olipa varsin punasävytteiset valinnat “kyseenalaistuksista”. Murray N.Rothbard on osoittaunut kiistattomasti mm.kirjassaan “America’s Great Depression” miten New Deal pahensi lamaa. Elvytys ei todellakaan toimi vaikka kuinka vassarit siitä jankuttaisivat. Milton Friedman on päätynyt samoihin päätelmiin.

    Se että EU ja IMF kiistelevät jostain ja päätyvät johonkin vasemmistolaiseen ratkaisuun, on täysin selvää, koska kyseessä on kaksi taloutta rajusti sääntelevää instanssia. Kuten Ludwig von Mises sanoi: “On joko vapaat markkinat tai valtio. Ei ole keskitietä.”

    Muutenkin on aina silmiinpistävää miten vähän “tutkijat” viittaavat vapaan markkinatalouden tutkimuksiin ja ajattelutapaan. Esimerkiksi Ludwig von Mises, Friedrich Hayek ja vapauden etiikan ajattelijan Murray Rothbardia kukaan ei ole lukenut. Onko se yksinkertaisesti kieliongelma, koska viimeksi kun kirjakaupassa kävin, yhtäkään mainittujen kirjailijoiden perusteosta ei hyllystä löytynyt suomennettuna? Tampereen punayliopisto ei varmaan niitä oppimateriaaliksi hyväksy. Olisi edes Adam Smithin The Wealth of Nations luettuna vaan kun ei. Niin yksipuolinen näkökulma antaa aina vastaukseksi sääntelyn ja julkishallinnon politiikan keinot, kun kokonaan muunlaisiakin mahdollisuuksia olisi. Minulta ei heru tippaakaan rispektiä tutkijoille joille toisten rahat ja niiden jakaminen on ratkaisu kaikkeen – viittaan tässä Friedmanin rahankäytön oppiin, joka on intuitiivisuudessaan ja silkassa selkojärkisyydessään perustavaa laatua oleva syy sille miksei julkishallinto voi tuottaa muuta kuin kurjuutta.

  2. Monesti aikuisuuteen kasvaminen ja itsenäistyminen ei todellakaan oo aina helppoa.

    Sellaisten Ihmissuhteiden merkitys elämässä kasvaa, joiden lähellä on turvallista ja voi rauhassa olla oma itsensä, olla vaan vaikka puhumatta mitään, silti ei tarvii jännittää, eikä yrittää mitään.

    On tärkeää huomata, että kaikkia arvostetaan yksilöinä, tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.

    Nuorena olo voi joskus tuntua kaikkitietävältä ja täydelliseltä,

    Kyllä minä tiedän tyyliin, ja hetken päästä huomaa ettei oikeesti tietänytkään, sen huomaaminen onkin askel oman identiteetin polulla, vaikka varsinaiseen aikuisuuteen on vielä matkaa.

    Lapset, nuoret niinkuin me kaikki tarvitsemme luotettavia ja välittäviä aikuisia tukename henkisen kasvun tiellä.

    Olennaista on se, miten ympäristössä ongelmiin puututaan ja suhtaudutaan, et uskaltaa kohdata vaikeatkin tunnelatauksensa, siinä sitä sit oppii niitä kohtaamaan uudestaan ja uudestaan ja mikä todella eteenpäin vievää on kun oppii niitä käsittelemään.

    Usein on näin et aikuiset eivät ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.

    Aidosti välittävät ystävät on kuin kartta, jonka avulla suunnistame elämän maastossa.

    Jos kartta on tarkka ja oikea, tiedämme yleensä, missä liikumme ja halutessamme mennä jonnekin tiedämme kartan avulla, miten sinne pääsemme.

    Väärän ja epätarkan kartan turvin eksymme…

    https://www.youtube.com/watch?v=VD_3sUVU3FQ

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Arkadiankatu 7 (Economicum)
00100 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Viestintäkoordinaattori
Essi Lindberg
Puh. (09) 2535 7346

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share
Share