Takaisin

Millä työllisyysasteella voisimme pärjätä tulevaisuudessa?

Millä työllisyysasteella voisimme pärjätä tulevaisuudessa?

Aina alkuvuodesta ilmestyvä Talouspolitiikan arviointineuvoston raportti onnistuu hetkeksi nostamaan talouspoliittisen keskustelun tasoa. Näin kävi tänäkin vuonna. Paikkansa lunasti myös tänä vuonna ensimmäistä kertaa raportin julkaisun jälkeen pidetty seminaari, jossa kuultiin paitsi raportin ja sen taustaraporttien tekijöitä, myös alan virkamiehiä, jotka pitivät kommenttipuheenvuorot seminaarin esityksiin.

Yhtenä kommentoijana kuultiin valtiovarainministeriön kansliapäällikköä Martti Hetemäkeä, joka käsitteli työttömyysturvan muutostarpeita. Hänen esityksensä keskittyi suurelta osin työttömyysturvan reformeihin, mutta esityksensä loppupuolella hän esitti myös laskelmia työllisyysasteista, jotka tarvittaisiin, jotta julkinen talous olisi kestävällä pohjalla, kun väestö ikääntyy ja huoltosuhde eli ei-työikäisten suhde työikäisiin heikkenee.

Ensi kuulemalta Hetemäen esittämät luvut kuulostivat varsin kovilta. Hänen laskelmiensa mukaan esimerkiksi vuonna 2025 vaadittaisiin 81 prosentin työllisyysaste, jotta julkinen talous olisi kestävällä pohjalla. Viime vuonna Suomen työllisyysaste oli 68,7 prosenttia.

Koska esitetyt luvut olivat varsin huomiota herättäviä, päätin myöhemmin tarkastella Hetemäen esityskalvoja vielä hieman tarkemmin. Lähemmässä tarkastelussa voidaan kuitenkin huomata, että hänen laskelmissaan on pieni virhe, joka vaikuttaa tuloksiin. Itse asiassa tarvittava työllisyysaste on pienempi kuin alkuperäisten laskelmien mukaan. Tässä blogikirjoituksessassa pyrin lyhyesti avaamaan, kuinka voimme yksinkertaisella tavalla arvioida tarvittavaa työllisyysastetta ja mitä tuloksista voimme päätellä.

Hetemäen laskelmien pohjalla on yksinkertainen staattinen malli, jonka avulla voidaan matemaattisesti johtaa julkisen talouden tulot ja menot tasapainottava työllisyysaste. Mallissa on olemassa kolmenlaisia henkilöitä: työvoiman eli 15–64-vuotiaiden ulkopuolella olevien henkilöiden määrä on D, työiässä olevien työllisten L ja työiässä olevien ei-työllisten NL. Näistä henkilöistä jokainen, joka ei ole töissä (D + NL), aiheuttaa julkiselle taloudelle nettokustannuksen c kun taas jokainen työllinen (L) tuo julkisen talouden kassaan positiivisia nettoveroja h:n verran. Käytän samaa kriteeriä julkisen talouden kestävyydelle kuin Hetemäki: julkinen talous on kestävällä pohjalla silloin, kun työllisten tuottamat tulot ovat yhtä suuret kuin muiden aiheuttamat menot.

Ratkaisemalla (ks. Liite) mallista julkisen talouden tasapainottava työllisyysaste huomaamme, että se on riippuvainen väestöllisestä huoltosuhteesta (joka määritelmän mukaan on DR = D / (L + NL)). Heikompi huoltosuhde luonnollisesti tarkoittaa, että menot suhteessa aiempaan kasvavat, joten suhteellisesti suuremman osuuden työikäisestä väestöstä täytyy olla työllisenä, jotta julkinen talous olisi tasapainossa olettaen, että verotus ja tulonsiirrot eivät muutu. Tämä tarkoittaa, että työllisyysasteen ER = L / (L +NL) täytyy kasvaa. Alla olevassa kuviossa on kuvattu tämän mallin mukainen työllisyysaste, joka tasapainottaisi julkisen talouden kunakin vuonna, kun väestöllinen huoltosuhde muuttuu väestöennusteen mukaisesti.

Kuvio. Mallin mukainen vaadittava työllisyysaste (ER*)

Mallin mukaan tarvittava työllisyysaste (ER*) nousee huoltosuhteen heikentymisen seurauksena aina 2030-luvun alkupuolelle asti. Käyttäen samoja oletuksia kuin Hetemäki vaadittava työllisyysaste ei kuitenkaan nouse yli 80 prosentin. Vertailun vuoksi todettakoon, että yli 80 prosentin työllisyysasteita on teollistuneissa maissa OECD:n tilastojen mukaan ollut vain Islannissa ja Sveitsissä. Sen sijaan noin 75 prosentin työllisyysasteen maita on useita, esimerkiksi usein käytetyt verrokkimaat Ruotsi, Tanska ja Saksa. Kuvion mukaiset työllisyysasteet ovat kansainvälisesti korkeita, mutta ne eivät ole täysin poikkeuksellisia.

Kuinka herkkä tämä laskelma on tehdyille oletuksille? Yllä olevassa laskelmassa oletamme Hetemäen tapaan, että jokainen yhden prosenttiyksikön parannus työllisyysasteessa tarkoittaa, että julkisen talouden tasapaino paranee 0,4 prosenttia bkt:sta. Tämä on myös Talouspolitiikan arviointineuvoston arvio työllisyysasteen vaikutuksesta kestävyysvajeeseen. Jos tämä luku olisikin pienempi esimerkiksi siitä syystä, että uudet työlliset olisivat matalapalkkaisempia kuin on arveltu, vaadittava työllisyysaste luonnollisesti nousisi. Olettamalla, että julkinen talous paranisikin vain 0,3 prosenttia bkt:sta työllisyysasteen kasvaessa prosenttiyksikön, saisimme vaadittavan työllisyysasteen käyrän, joka olisi keskimäärin noin 1,4 prosenttiyksikköä korkeammalla kuin yllä olevassa kuviossa. Esimerkiksi vuonna 2034 (käyrän huippuvuonna) vaadittava työllisyysaste nousisi 77,7 prosentista 79,1 prosenttiin.

Mallissa oletetaan myös, että julkiset menot kasvavat tuottavuuskasvun kanssa samantahtisesti (kun väestö-/työllisyysmuutoksia ei huomioida), jolloin tuottavuuskasvu ei vaikuta julkisen talouden suhteelliseen alijäämään. Jos tästä oletuksesta poiketaan ja esimerkin vuoksi oletetaan, että tuottavuus kasvaisi vuositasolla 0,1 prosenttiyksikköä nopeammin kuin reaaliset julkiset menot (julkisen sektorin reaalipalkat ja reaaliset tulonsiirrot), niin tällä olisi näkyvä vaikutus pitkällä aikavälillä. Tässä tapauksessa vaadittava työllisyysaste olisi noin prosenttiyksikön pienempi vuonna 2040 kuin kuvion tilanteessa. Jos siis julkiset menot eivät oletuksen mukaisesti seuraisikaan automaattisesti tuottavuuskasvua vaan niiden kasvu olisi pienempää, myös paineet työllisyysasteen nostoon olisivat pitkällä aikavälillä pienemmät. Tosin vaikutukset saavutettaisiin vasta ajan myötä (korkoa korolle).

Mallissa julkiseen talouteen vaikuttavat työllisyysasteen ja huoltosuhteen lisäksi mallin parametrit c ja h, jotka kuvaavat sitä, kuinka paljon jokainen työn ulkopuolella oleva aiheuttaa nettomenoja ja kuinka paljon jokainen työssä oleva tuo nettotuloja. Ne siis kuvaavat tulonsiirtoja ja veroja, joihin voidaan suoraan vaikuttaa politiikalla. Jos veroja korotetaan tai tulonsiirroista leikataan, niin julkisen talouden tasapainottamiseen vaadittava työllisyysaste laskee.

Mallin avulla voimmekin karkeasti arvioida myös veropolitiikan vaikutuksia tarvittavaan työllisyysasteeseen. Jos työllisten maksamat nettoverot kasvaisivat mallissa prosentilla, niin vaadittava työllisyysaste laskisi 0,4 prosenttiyksikköä. Vastaavasti jos työn ulkopuolella olevien nettomenoja leikattaisiin prosentilla, olisi vaikutus karkeasti ottaen sama.

Mallissa ei ole mukana käyttäytymisvaikutuksia, mutta on selvää, että veronkorotukset vähentävät työn tarjontaa, kun taas leikkaukset tulonsiirtoihin luultavasti lisäävät työn tarjontaa. Tosimaailmassa muutoksilla veroihin ja tulonsiirtoihin on siis, toisin kuin mallissa, vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja sitä kautta työllisyysasteeseen.

Näinkin yksinkertaisen mallin avulla voimme arvioida karkeasti, kuinka korkea Suomen työllisyysasteen tulisi olla, jotta julkinen talous olisi kestävä huoltosuhteen heikentyessä. Työllisyysasteen tulisi mallin mukaan saavuttaa vertailumaiden (Ruotsi, Tanska ja Saksa) nykyinen taso varsin nopeassa tahdissa ja ylittää se vuosikymmenen kuluessa. Vaadittava muutos on iso. Ennen talouskriisiä vuonna 2008 Suomen työllisyysaste oli 71 prosenttia ja ennen 1990-luvun lamaa 74 prosenttia. Huoltosuhteen heiketessä tarvitsisimme jatkossa näitäkin lukuja korkeamman työllisyysasteen. Jos vaadittavaan työllisyysasteeseen ei ylletä, niin pitkällä aikavälillä julkisen talouden tasapaino edellyttää verojen korotuksia ja/tai menoleikkauksia. Näistä korkeampi työllisyysaste on selkeästi tavoiteltavampi vaihtoehto.

Share

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Arkadiankatu 7 (Economicum)
00100 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Viestintäkoordinaattori
Essi Lindberg
Puh. (09) 2535 7346

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share
Share