Takaisin

Velka meill’ on aina vieraanamme

Velka meill’ on aina vieraanamme

Suuren laman jälkimainingeissa 1990-luvulla Suomen julkisyhteisöjen velka oli huipussaan vuonna 1997, 57,9 miljardia euroa eli 52,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos joku tuolloin tavoitteli velan takaisinmaksua tai väitti sen merkitsevän kohtuutonta taakkaa tuleville sukupolville, saa nyt selitellä nolona, miten on voinut olla mahdollista, että velan määrä oli viime vuoden loppuun mennessä lisääntynyt 135 prosentilla 136,1 miljardiin euroon, 63,6 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mutta Suomen valtion luottoluokitukset (kuvio 1) ovat aivan samalla hyvällä AA+ – tai AA1-tasolla kuin 20 vuotta sitten. Vuonna 1997 valtion korkokulut olivat 5,3 miljardia euroa, 4,8 prosenttia suhteessa bkt:en, mutta tänä vuonna niiden ennakoidaan jäävän peräti neljä miljardia euroa pienemmiksi ja 0,6 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Viime vuoden lopun julkisyhteisöjen velasta vajaat 116 miljardia euroa oli valtiolla, vajaat 20 miljardia euroa kunnilla ja runsaat 2 miljardia euroa sosiaaliturvarahastoilla. Velan kokonaismäärä jatkaa vielä kasvuaan, mutta velkataakan (velka/bkt) nousu pysähtyi jo viime vuonna. Nyt näyttää talouskasvun kiihtyessä hyvin mahdolliselta, että velkasuhde alenee jatkossa. Sitä kannattaa seurata miljardien sijasta, koska bkt on se laaja veropohja, josta velanhoito rahoitetaan.

Valtionvelkaa ei pidä lyhentää liikaa

Ennen pitkää meillä myös viriää julkinen keskustelu velan lyhentämisestä. Valtionvelan kasvaessa se ei ole mahdollista ennen kuin valtiontalous kääntyy ylijäämäiseksi. Jos niin kävisi, niin ”oikeaoppista finanssipolitiikkaa” olisikin käyttää ylijäämää tähän tarkoitukseen, jotta valtiontaloudessa olisi taas enemmän liikkumavaraa, kun ajat huononevat ja korkotason nousu lisää velanhoitomenoja.

Asiassa on vain kolme muttaa. Ensinnäkin viimeaikaiset hallitukset ovat saattaneet leikata valtion menoja esimerkiksi tutkimuksesta ja koulutuksesta liikaa, joten tilanteeseen pitää saada korjaus. Toiseksi velan ylenpalttinen kuolettaminen on pois muista, paljon hyödyllisemmistä menokohteista. Kolmanneksi ei ole lainkaan toivottavaa, että valtionvelka kutistetaan hyvin pieneksi. Rahoitusmarkkinoiden salkunhoitajat kaipaavat valtion velkakirjojen kaltaisia turvaavia sijoituksia muiden, riskikkäämpien kohteiden rinnalle.

Olemassa olevat, turvalliset valtionlainat siis edistävät rahoitusmarkkinoiden toimintakykyä. Tämä aihe on varsin tuore tutkimuskohde taloustieteessä. Euroopan keskuspankki on hiljattain julkaissut siitä katsauksen. Kuitenkin EKP itse on valtionlainojen osto-ohjelmallaan aiheuttamassa puutetta turvallisista sijoituskohteista.

Velkapelon lietsonta on harhaan johtamista

Poliitikoissa ja ekonomisteissa on niitäkin, jotka vastustavat valtion velkaantumista ideologisista tai edunvalvonnallisista syistä. He saattavat pelätä, että velalla rahoitetut menot jäävät pysyviksi ja edistävät siten julkisen sektorin paisumista. He haluaisivat sen sijaan supistaa julkista sektoria, mikä loisi lisää liiketoimintamahdollisuuksia yrityksille, jotka heidän mielestään toimivat tehokkaammin. Samaa tarkoitusta palvelee heidän innokkuutensa joka käänteessä keventää verotusta, mikä yleensä johtaakin valtion velkaantumisen kiihtymiseen – ja uusiin leikkausvaatimuksiin.

Velkapelon lietsomiseksi on tapana esittää harhaanjohtavia väitteitä, joita voidaan luonnehtia populistisiksi. Niihin kuuluvat ennen kaikkea hokemat, että valtion velka muodostaa ”kohtuuttoman taakan” lapsillemme ja lastenlapsillemme, ja että velka on joskus maksettava takaisin. Usein myös annetaan ymmärtää, että velkaantuminen, so. valtiontalouden alijäämä, on kokonaan pysäytettävä.

Olen torjunut nämä väitteet aiemmassa blogikirjoituksessani: vain velan korot muodostavat rasitteen tuleville sukupolville, valtion velka on periaatteessa ikuista, erääntyvien lainojen tilalle voidaan ottaa uusia ja valtiontalous voi olla jatkuvasti alijäämäinen, jos sitä kautta velka kasvaa enintään samaa tahtia kuin bkt:n nimellinen arvo.

Taantuma- ja lamaoloissa on myös hyvin mahdollista, joskin vaikea todistaa, että velkaantumista aluksi kiihdyttävä elvytyspolitiikka rahoittaa itse itsensä tai jopa vähentää velkaantumista. Niin paljon sellainen politiikkaa saattaa lisätä kasvun kautta verotuloja ja supistaa sosiaalimenoja.

Valtion velkaantuminen voisi johtaa luottoluokitusten laskuun, mikä nostaisi velan korkomenoja. Mutta kuten olen mm. täällä ja tuolla todennut, tutkimustiedon mukaan luottoluokituksen laskulla muutamalla pykälällä Suomen nykyiseltä tasolta olisi vain hyvin pieni vaikutus korkomenoihin. Se olisi mitätön verrattuna niihin vahinkoihin, joita sen estämiseksi toteutettavat menoleikkaukset ja veronkorotukset aiheuttaisivat. Toki jos mentäisiin luokitusten B-tasolle ja siitä alaspäin, niin velanhoitomenojen kasvu alkaisi jo tuntua.

Poliitikkoja ei käy kateeksi

En kuitenkaan kadehdi niitä poliitikkoja, jotka yrittävät em. argumenteilla torjua turhaa velkapelkoa. Kansan tietoisuuteen on erittäin syvälle juurtunut harhakäsitys, että valtio on kuin yksilö tai kotitalous, jonka vastuullinen taloudenpito edellyttää jos ei nyt velan välttämistä ihan kokonaan niin ainakin elämistä sillä tavalla, että se tulee maksetuksi takaisin ajallaan. Siksi velkapelkoa tyynnytteleviä politiikkoja pidetään vastuuttomina – mielikuva, jota mediakin toisinaan ruokkii.

Velkapelon hälventäjäksi on nyttemmin yllättäen ilmaantunut populismi. On yleisesti havaittu, että populismin nousu on vaikuttanut lieventävästi niihin kantoihin, joita EU:n komissio on ottanut useiden jäsenmaiden velkaantumiseen. Tästä on myös olemassa talouskomissaari Moscovicin suora tunnustus, kuten Talous & Yhteiskunta -lehden artikkelissani (s. 37) taannoin kerroin.

Velkakriteerien noudattamista valvovana elimenä komissio on huolissaan siitä, että liian tiukka linja lisäisi populististen ja EU-vastaisten puolueiden kannatusta. Tähän siis on nyt tultu: tiukka kiristyslinja on johtanut tilanteeseen, jossa sen jatkaminen muodostaa vaaran EU:n ja euroalueen koossa pysymiselle.

Ollaan kuitenkin vielä kaukana siitä, että poliitikot tai komissio yleisesti myöntäisivät EU:n velkakriteerit virheeksi. Sen sijaan he käyttävät nyt aikaansa keksiäkseen taidokkaita sanakäänteitä, jotka vakuuttaisivat asioiden kaikesta huolimatta etenevän hyvään suuntaan tai vaativan vain jo tehtyjen päätösten noudattamista. Tämä käy selvästi ilmi esimerkiksi komission tuoreista maakohtaisista suosituksista Suomelle. Jos velkakriteerien uskottavuutta oli jo aikaisemmin murentanut vakavasti se, ettei niiden rikkomisesta koskaan määrätty sanktioita, niin kuka nyt enää oikeasti uskoo, että komissio ja Ecofin ovat tosissaan?

Kestävyysvajelaskelmien oletuksia on vedetty hatusta

Suomen hallituksen talouspolitiikka nojautuu hyvin pitkälle julkisen talouden kestävyysvajeen käsitteeseen. Kestävyysvaje, joka pisimmillään lasketaan täältä ikuisuuteen, on kuitenkin erittäin kyseenalainen mittari. Sen mukainen tarve tehdä leikkauksia tai veronkorotuksia, jotta estettäisiin velan hallitsematon kasvu, ei riipu ainoastaan jo sinänsä erittäin epävarmasta lähivuosien suhdannekehityksestä ja sen vaikutuksesta julkisen talouden tilaan. Kestävyysvajelaskelmiin sisältyy näet sen lisäksi tavattoman suuri joukko mm. väestön, tuottavuuden, hoivamenojen ja korkotason kehitystä koskevia oletuksia, joista ei voi olla käytännössä mitään luotettavaa pitkän aikavälin tietoa.

Toisin ja suoraan sanoen kestävyysvajelaskelmat perustuvat pitkälti hatusta vedettyihin oletuksiin. Kuitenkin niillä perustellaan miljardien leikkauksia julkisiin menoihin. Harvoin on talouspolitiikassa niin vähin tiedoin perusteltu niin suuria päätöksiä.

Kestävyysvajelaskelmien kutsuminen ”painelaskelmiksi” ei tee niistä yhtään sen uskottavampia, jos laskelmat ovat erittäin huteralla pohjalla. Niitä ei tee yhtään vähemmän huteriksi sekään, että eräistä keskeisistä oletuksista on sovittu jossakin EU:n komiteassa. Niinpä Ruotsin valtiovarainministeriön alainen Konjunkturinstitutet ei suosittele kestävyysvajeen käyttöä talouspoliittisen päätöksenteon pohjana. Suomen hallitus ja valtiovarainministeriö olisivat tässä selityksen velkaa, ellei selitys olisi jo tunnettu: kun EU kerran vaatii – ja niistä on hyötyä muiden talouspoliittisten tavoitteiden perustelemisessa.

Rakenteellinen alijäämäkään ei kestä kriittistä tarkastelua

Vähemmän tunnettua ehkä on, että komission ohjaus velkaantumisen hillitsemiseksi on siirtynyt entistä enemmän erilaisten lyhyen ja keskipitkän aikavälin indikaattorien varaan. Keskipitkän aikavälin velkaantumismittarina komissio ja jäsenmaat käyttävät julkisen talouden rakenteellista alijäämää, jossa toteutuvasta alijäämästä poistetaan suhdanne- ja kertaluonteiset tekijät. Suomi on sitoutunut tavoitteeseen, että tämä alijäämä on enintään 0,5 prosenttia suhteessa bkt:en.

Ikävä kyllä tämäkin mittari ja siihen perustuva kriteeri ovat erittäin kyseenalaisia. Rakenteellinen alijäämä seurailee liikaa suhdannekehitystä ja siis yliarvioi alijäämää ennen kaikkea siksi, että sen laskemisessa käytetyn potentiaalisen tuotannon laskentamenetelmä johtaa tähän, kuten mm. Markku Lehmus ja Pellervon taloustutkimus ovat todenneet.

Suomalaisen velkakeskustelun painottuminen kestävyysvajeeseen ja rakenteelliseen alijäämään on ilmeisesti estänyt näkemästä, että komissio on kehittänyt tavattoman suuren joukon erilaisia muita velkaantumisen seurannan kriteerejä. Niistä ei meillä ole paljoa keskusteltu. Hyvä puoli monissa niistä on, että ne perustuvat sellaisiin melko lyhyen aikavälin mittareihin, joista meillä voi olla edes kohtuullisen luotettavaa tietoa. Komission ”Debt Sustainability Monitor” kuitenkin suorastaan tulvii niitä, eikä Erkkikään enää ota selvää, mitä tästä seurannasta pitäisi ajatella ja mihin se voisi johtaa. Kriteerit mahdollistavat loputtomia tulkintoja.

Miksi Suomi ei ota ultrapitkiä lainoja?

Rohkenen lopuksi esittää muutamia ennusteita. Komissio ja vallassa olevat poliitikot eivät hevin luovu velkakriteereistä. Velkaantuminen pelottaa ja toisaalta kriteerit myös auttavat julkisen sektorin koon rajoittamisessa. Vielä on ennenaikaista nähdä, muodostuuko alkanut nousukausi niin vahvaksi ja kestäväksi, että se poistaa VM:n arvioiman (s. 88), vuoden 2021 tasolla noin 7 miljardin euron kestävyysvajeen.

Mutta vaikka niin onnellisesti kävisikin, keksitään varmasti joku toinen perustelu. Saatetaan esimerkiksi alkaa puhua menetetyn vuosikymmenen (finanssi- ja eurokriisit, Nokian romahdus ym.) kerryttämästä velkataakasta, jota on pienennettävä uusien pahojen päivien varalle.

Suomen valtionvelan korkokulut laskevat Valtiokonttorin arvion mukaan tänä vuonna 1 346 miljoonaan euroon. Valtion 2 vuoden lainan korko on negatiivinen, noin -0,7 prosenttia ja 5 vuoden lainan korko noin -0,4 prosenttia. 10 vuoden korkokin on alle 0,4 prosenttia. On tietenkin merkittävä riski, että velanhoitokulut nousevat joskus roimasti. Niitä on mahdollista rajoittaa ottamalla nyt ultrapitkiä lainoja, joiden korkokulut on lukittu.

Erittäin outoa on, ettei Suomi ole lähtenyt laskemaan liikkeelle tällaisia erittäin pitkiä ja matalakorkoisia valtionlainoja, toisin kuin monet muut euromaat. Esimerkiksi Belgia ja Irlanti ovat saaneet 100-vuotisten lainojensa koroiksi 2,3 prosenttia, mikä rajoittaa korkoriskiä merkittävästi. Suomen pidättyvyys herättää kysymyksiä. Eihän voi olla kyse niin lyhytnäköisestä päätöksestä, että nautitaan nyt lyhyempien lainojen matalista koroista välittämättä siitä, että ne voivat nousta myöhemmin paljon korkeammalle.

Mihin velkatie lopulta johtaa?

Suomen julkinen velka voisi jatkaa kasvuaan vielä pitkään ilman suurempia ongelmia, varsinkin jos EU:n kriteerejä ei tarvitsisi noudattaa. Väitteet jostakin kynnysarvosta – kuten Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin esittämä ja kuuluisa 90 prosentin raja – jonka jälkeen talouskasvu hidastuu tai lainahanat menevät kiinni, on kumottu moneen kertaan. Tuoreimmassa tutkimuksessa mitään kynnysarvoa ei löytynyt, mutta jossakin se varmasti on. Havaintoaineisto ei vain ole riittänyt sen vahvistamiseen. IMF:n mukaan Kreikan velkataakka, 179 prosenttia viime vuoden lopussa, on kestämätön. Kuitenkin Saksan vaatimuksesta Ecofin väittää sen olevan hallinnassa, kunhan tietyt rakenteelliset uudistukset toteutetaan.

IMF vaatii Kreikan velkojen leikkaamista, kuten tehtiinkin jo viisi vuotta sitten. Vaikka Reinhart ei enää uskokaan mihinkään kynnysarvoon, hänen taloushistorialliset tutkimuksensa osoittavat, että usein jossakin vaiheessa on turvauduttu velkaleikkauksiin tai muihin vastaaviin järjestelyihin, joilla ainakin osa velasta käytännössä annetaan anteeksi. Kokemukset osoittavat myös, että sen jälkeen maan taloustilanne on parantunut melko nopeasti. Ironista sinänsä, juuri Länsi-Saksan velkojen puolittaminen Lontoon konferenssissa 1953 vauhditti sen ylistettyä talousihmettä, ”Wirtschaftswunderia”.

Todennäköisempää nyt kuitenkin on, kuten Reinhartkin antaa ymmärtää, että kehittyneiden maiden velkataakat sulavat jatkossa matalien korkojen ja talouskasvun myötä. Jossakin vaiheessa saattaa inflaatiokin tulla avuksi. Näin on ennen usein tapahtunut, ja miksei siis nytkin? Tämä tulee viemään oman aikansa mutta voi toteutua ennemmin kuin nyt uskommekaan.

En kuitenkaan haluaisi olla sen poliitikon housuissa, joka pelkää tekevänsä poliittisen itsemurhan yrittäessään vakuuttaa mediaa ja kansalaisia, että juuri noin siinä tulee lopulta käymään.

Share

Velka meill’ on aina vieraanamme

  1. Sen enempää Suomen kuin Kreikankaan valtionvelasta en virka alla mitään. Lähetän kuitenkin tämän moderaattoriin jumittuneen kommentin. Kuvaanhan siinä rahainstituutioiden kykyä paitsi luoda rahaa asiakkaille, myös alkemiaa noukkia raha takaisin itselleen.

    Valtionvelka on monasti häivitetty ja poispyyhitty -ehkä taas kohta. Tällä kertaa EKPhen Fediin BofE:iin ostettu saaminen kuitataan päittäin Treasuryjen,VVM:ien, velkavastuun kanssa. Sama paperi -ja tuleen kaksin sormin. Liikasen ja Orpon.

    Että jos saisi armon. Nuo Tietäjät viittaavat ”kuten mekin anteeksi annamme velallisillemme” sanoihin, nykykäännöksissä tosin nekin väärennetty. Siis tässä neoliberaalin dereguloidun aikakauden mekanoa vai legoja, lekoja odottamassa? Siis:

    ”En löydä finanssioikeutta. Minuutin sisällä diilistä Nordea Pankin taseessa on talletusta (=velkaa) 500 000 myyjän tilillä ja 500 000 velkasaamista (=omaisuutta) ostajalta. Tase tasan.

    Myyjä ostaa 500 000 edestä Nordea Rahaston omistusosuutta. Talletus häipyy. Nordea Pankki myy velkasaaamisen 500 000 Nordea Rahastolle ja saa maksuksi 500 000 (= alkuperäinen rahavolyymin kasvuerä Nordeassa ja kansantaloudessa -ja sama kuin myyjällä tästä asuntokaupasta, oli).

    Nordean tase ei mene tasan. Omaisuutta on 500 000 enemmän kuin velkoja (talletuksia). Omaisuus vaihtoi muotoa velkasaamisesta rahaksi. Myyjän privaatissa taloudessa ei enää ole talletusta mutta on osuus Nordea Rahastosta, 500 000. Ostajalla on asunto ja velkansa. “Yhteiskuntaan” tuli 500 000 lisää rahaa. Mitä tehdä ?

    Raha on otettava pois Nordeasta pääoman palautuksena, omien osakkeitten ostoina, palkkapalkkioina talenttitoimihenkilöille. Ja ennen kaikkea panna uusiin bisneksiin Talenttien ja samanhenkisten kesken. Bisnekset olisivat sortiltaan entisten omaisuuksien arvoa korottavia osakepörssissä, yritysostoissa ja kiinteistö maailmassa.

    Tällaisesta luottolaitosaktiviteetista ei kirjoiteta finanssioikeuden oppikirjaa. Opit vaihtuvat uusiksi harva se päivä. Nordea Pankki-Rahasto-Hedge fundpiiriläiset esimerkissäni ovat peruskauraa. Pitäisi olla omaksuttavissa. Tämä peruskuvio, Ranskan suuressa vallankumouksessa Valistusfilosofiasta veriuhrein siitetty luottolaitos elää ja voi hyvin. Viimeksi se teollisti Kiinan. Tietäjät kulkivatkin nyt Itään. Planeetan mitta tuli täyteen. Ihmismieli ei. Voisi koittaa vaikka henkisen emansipaation valtakunta. Mutta tuskin.Jukka Sjöstedt”

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Pitkänsillanranta 3 A 6. krs
00530 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Erikoistutkija, tiedottaja
Heikki Taimio
Puh. (09) 2535 7349

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share
Share