PT-BLOGI

Lisätietoja

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijat käsittelevät PT-blogissa ajankohtaisia talousaiheita. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia eivätkä välttämättä vastaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen kantaa. Lukijat voivat lähettää kommenttejaan blogikirjoituksiin.

Suomen talouden sukelluttua syvän taantuman alhoon vuonna 2009 alkoivat päättäjät puhua talouskasvun tarpeellisuudesta. Kasvun tärkeydestä aletaan yleensä puhua silloin kun sitä ei ole. Taantumassa ja varsinkin talouden supistuessa monille konkretisoituu nopeasti kasvun tarpeellisuus.

Kasvun välttämättömyydestä puhuvat useimmiten talouspolitiikan päättäjät ja työmarkkinajärjestöt. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Talouskasvu helpottaa talouspoliittisten päättäjien työtä, koska verotulojen kasvaessa julkisten menojen rahoittaminen on helpompaa. Työnantajien ja elinkeinoelämän järjestöt haluavat kasvua, koska se mahdollistaa liiketoiminnan ja voittojen kasvun. Työntekijäjärjestöt haluavat myös kasvua, koska vain kasvun avulla on mahdollista lisätä työllisyyttä ja maksaa suurempia palkkoja.

Kaikille kasvun tarpeellisuus ei tietenkään ole samalla tavoin kirkastunut. Monet ihmettelevät jatkuvaa kasvua ja epäilevät sen kestävyyttä. Degrowth-liike haluaisi päästä kasvusta kokonaan eroon ennen kaikkea ympäristösyiden vuoksi. Kasvukritiikki unohtaa monesti kuitenkin sen, että ilman kasvua yhteiskunnan sisäinen tulonjakotaistelu muuttuisi luultavasti paljon nykyistä raaemmaksi, ja hyvinvointivaltion ylläpitäminen kävisi hyvin vaikeaksi.

Miten kasvua sitten saadaan aikaan? Ministeri Tanskasen johdolla toiminut työryhmä julkisti tätä aihetta koskevan raporttinsa 30.8.2010. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen laatuaan, vaan vastaavia teemoja on viime vuosina käsitelty myös monissa talousneuvoston ja Sitran raporteissa. Monille näistä on yhteistä suuri luottamus hyödykemarkkinoiden toimintaan ja toisaalta epäluottamus suomalaisten työmarkkinoiden toimintaan.

Luottamus markkinoihin näkyy siinä, että kasvun esteenä pidetään lähinnä kilpailunrajoituksia. Nykyään näitä ei tietysti enää ole paljoa – joudutaan puhumaan taksiliikenteen säätelystä, Alkosta tai Yleisradion roolista. On vaikea kuvitella, että näiden alojen vapauttamisella voitaisiin saada aikaan merkittävää kasvun kiihtymistä. Markkina-ajatteluun kuitenkin kuuluu, että valtion ei tule ohjata pääomavirtoja, mistä seuraa, ettei mitään tämän kummempaa ole kasvun eteen tehtävissä.

Sama koskee julkisen sektorin tehostamista. Julkinen tuotanto on noin 20 % kokonaistuotannosta. Jos julkisia palveluja onnistuttaisiin parhaita käytäntöjä omaksumalla ja tietotekniikkaa hyödyntämällä tehostamaan 10 %:lla, saataisiin näin aikaan kertaluonteinen 2 %:n parannus kansantalouden kokonaistuottavuuteen. Muutos olisi tietysti tervetullut, mutta se ei vielä saisi aikaan pysyvää talouskasvun nopeutumista.

Kansantalouden kasvun kannalta merkittäviä tuloksia saadaan aikaan vain silloin, kun yrityssektorin tuottavuuskasvu nopeutuu ja kun koko kansantalouden työpanos kasvaa. Yrityssektorin tuottavuuskasvun edellytys on vuorostaan se, että tuotantokapasiteetin laajentamiseen ja modernisointiin investoidaan riittävästi. Toisin sanoen talouskasvu edellyttää investointeja. Yritysten investointien tueksi tarvitaan lisäksi julkisia investointeja infrastruktuuriin. Tämä näkökulma on enimmäkseen unohdettu kasvua koskevissa asiantuntijapohdinnoissa. Syynä voi olla se, että ei haluta mennä alueelle, jonka katsotaan kuuluvan markkinoiden päätettäväksi. Samalla kuitenkin on unohdettu, että investointeihinkin voidaan vaikuttaa verotuksen ja talouden säätelyn avulla.

  Kommentteja 1  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Säännöksillä on sekä haluttuja että tahattomia vaikutuksia. Näiden vaikutusten selviminen on hankalaa. Useissa maissa on kiinnitetty huomiota pyöräilijöiden suojavarusteisiin. Tämä on järkevää, koska pyöräilijä on tavallisesti heikoilla rautaratsun kanssa mitellessään. Joissakin maissa on vaadittu kypäräpakkoa.

Suomessa tieliikennelain mukaan sekä polkupyöräilijän että polkupyörän matkustajan on yleensä käytettävä asianmukaista kypärää. Käytännössä Suomessa ei ole kuitenkaan kypäräpakkoa. Ainakin suurimmissa kaupungeissa saa edelleen ajaa potatta, koska kukaan ei valvo kypärän käyttöä.

Yhdysvalloissa on kirjava käytäntö. Kypäräpakko on levinnyt asteittain ainoastaan osaan osavaltioista. Tutkijan kannalta tilanne on otollinen, koska tällöin on ainakin periaatteessa mahdollista eristää kypäräpakon vaikutukset.

Aiheesta hiljaittain valmistuneessa tutkimuksessa on tarkasteltu kypäräpakon vaikutuksia erityisesti nuorten käyttäytymiseen. Yhteensä kahdessakymmenessä Yhdysvaltojen osavaltioista on nuoria koskeva kypäräpakko. Tulokset osoittavat, että kypäräpakko lisäsi pyöräilijöiden kypärän käyttöä ja vähensi liikennevammoja. Politiikot voivat siis hihkua onnesta.

Pottapakolla oli samaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin myös tahattomia vaikutuksia, koska se vähensi merkittävästi myös nuorten pyöräilyä. Tämä ei ole tyystin vähäpätöinen ongelma maassa, jossa nuoriso paisuu kuin pullataikina. Yhtenä selityksenä nuorten pyöräilyn vähenemiselle on se, että nuoret eivät halua ajella potta päässä, koska se näyttää höhlältä. Hyvääkin tarkoittavalla politiikalla voi siis olla arvaamattoman ikäviä vaikutuksia.

  Kommentteja 1  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Sukupuolten välisistä palkkaeroista keskusteltaessa olen useammin kuin kerran kuullut väitteen, jonka mukaan työuran aikaiset sukupuolten palkkaerot kompensoituvat sillä, että pidemmän elinikänsä ansiosta naiset nauttivat miehiä kauemmin eläkettä. Minua on aina häirinnyt tällaisen ajattelutavan epäloogisuus. Sukupuolten palkkaeroihin vaikuttaa se, miten työmarkkinoilla arvotetaan naisten ja miesten tekemiä töitä, kun taas elinajan odotteen eroihin vaikuttavat erot elintavoissa ja mahdollisuuksissa huolehtia terveydestään. Näiden asioiden välillä on olematon yhteys. Yhdellä epäkohdalla ei voida perustella toisen epäkohdan korjaamista.

Väestön terveys- ja kuolleisuuseroihin vaikuttaa sukupuolen ohella sosiaaliryhmä. Viimeisimpien väestöennusteiden mukaan 35-vuotias nainen elää keskimäärin 83-vuotiaaksi, mies lähes 77-vuotiaaksi – eroa on naisten eduksi 6 vuotta. Ylempänä toimihenkilönä toimiva 35-vuotias mies elää 81-vuotiaaksi, kun vastaavan ikäinen miespuolinen työntekijä elää 75-vuotiaaksi – miesten välinen ero 6 vuotta. Terveyden ja kuolleisuuden eriarvoisuuden keskeinen taustatekijä ei ole sukupuoli, vaan erot terveyskäyttäytymisessä – sukupuolesta riippumatta. Terveyserojen synnyssä kyse ei ole pelkästään yksilöiden vastuusta. Eroihin vaikuttaa pitkälti se, kuinka yhteiskunnassa huolehditaan siitä, että kaikilla on yhtäläiset edellytykset samoihin hyvää terveyttä edistäviin valintoihin. Toimihenkilöillä ne ovat keskimäärin paremmat kuin työntekijöillä.

Ottamatta kantaa, kuinka oikein tai väärin sukupuolten palkkaerot ovat, niiden voidaan todeta johtuvan pitkälti siitä, että niistä töistä, joita naiset tyypillisesti tekevät, maksetaan vähemmän palkkaa kuin tyypillisistä miesten töistä. Tämä asettaa naiset ja miehet eriarvoiseen asemaan, kun tehdään taloudellisia päätöksiä omasta ajankäytöstä ja tulevaisuudesta. Raha tuo lisää vapausasteita, ja näitä vapausasteita naisilla on kiistatta vähemmän kuin miehillä.

Heinäkuun alussa Tilastokeskus julkaisi uusimman tilaston yksityisen sektorin kuukausipalkkaisten säännöllisen työajan ansiosta lokakuussa 2009. Kun miehet laitetaan jonoon kuukausiansioiden suuruuden mukaan pienimmästä suurempaan, jonon keskivälissä olevan mediaanimiehen – jota pienempää palkkaa sai siis puolet miehistä – säännöllisen työajan kuukausiansiot olivat 3 221 euroa. Naisten jonossa mediaaniasema tuotti 2 495 euroa kuukaudessa eli 726 euroa vähemmän kuin mediaanimiehellä. Mediaaninaisen ansiot olivat siten vajaat 78 prosenttia vastaavan miehen ansiosta. Mitä tämä ero tarkoittaa pitkän aikavälin tarkastelussa?

Tehdään pieni ajatusleikki. Oletetaan, että molemmat mediaanihenkilömme aloittavat työuran 24-vuotiaina ja ovat keskeytymättä töissä 63-vuotiaaksi. Lasten hankinta jää siis mediaaninaiseltamme väliin. Koko työuran ajan molemmilla ansiot nousevat vuosittain nimellisesti 3 prosenttia. Kahden prosentin vuosittainen inflaatiovauhti supistaa reaaliansioiden vuosittaisen nousun prosenttiin. Näillä oletuksilla mediaanimiehellämme säännöllisen työajan reaaliset kuukausiansiot ovat 63-vuotiaana 4 701 euroa. Naisella vastaavat ansiot ovat samassa iässä 3 641 euroa eli edelleen 78 prosenttia miehen ansioista. Kun lasketaan yhteen neljänkymmenen vuoden työuran aikaiset bruttotulot, on mediaanimiehemme ansainnut 1 889 500 euroa ja naisemme 1 463 600 euroa. Tämä tarkoittaa 425 900 euron suuruista eroa sukupuolten välillä. Melkoinen summa, vaikka ottaisikin sen huomioon, että tuloverotus kaventaa eroa merkittävästi.

Vaikka pidän epä-älyllisenä ajatusta siitä, että naisten ja miesten palkkaeroja kompensoisi naisten pidemmän elinajan mahdollistamat suuremmat eläkekertymät, tehdään selvyyden vuoksi yksinkertainen laskelma tästäkin asiasta. Kuinka paljon esimerkkihenkilöillämme elinaikaisissa bruttotuloissa havaittua eroa siis kompensoisi naisen saama eläke siltä ajalta, kun mediaanimiehemme on mullan alla?

Nykyisten eläkesäännösten mukaan miehemme saisi 63-vuotiaana eläkettä 2 820 euroa ja naisemme 2 184 euroa. Oletetaan, että mediaanihenkilömme jäisivät eläkkeelle hetkellä, jolloin elinaikakerroin leikkaa eläkettä 10 prosenttia (lopputuloksen kannalta tällä oletuksella ei ole oleellista merkitystä). Elinajan odotteen mukaan mediaaninaisemme jättäisi siis maallisen taivalluksen täytettyään 83 vuotta, kun taas mediaanimiehellemme näin kävisi 6 vuotta aikaisemmin, 77 vuoden ikäisenä. Oletetaan edelleen, että ansiotaso nousee nimellisesti 3 prosentin vuosivauhdilla ja elinkustannukset 2 prosentin vuosivauhdilla. Eläkkeet nousevat taitetun indeksin mukaisesti, jossa ansiotason nousuvauhdilla on 20 prosentin ja elinkustannuksilla 80 prosentin paino. Näillä oletuksilla eläkkeiden reaalinen nousu jäisi siis kaiken kaikkiaan melkoisen vaatimattomaksi, mikä lienee ollut eläkejärjestelmän suunnittelijoiden tarkoituskin.

Miehemme kokonaiseläkekertymäksi tulee 400 800 euroa ennen 77 vuoden iässä tapahtuvaa ikävää käännettä. Samanikäisenä naisemme kokonaiseläkekertymä on 310 400 euroa. Kuusi lisävuotta tuo mediaaninaisellemme 146 000 euroa lisää eläkekertymää. Tästä lisäeläkekertymästä naisemme ei ole joutunut maksamaan korkeampia eläkemaksuja, vaan koko summa on puhdasta pidemmän eliniän tuottamaa lisätuottoa. Kokonaisuudessaan naisemme saa eläkeaikanaan eläkettä noin 456 400 euroa eli kaiken kaikkiaan 55 600 euroa miestämme enemmän. Yksinkertaisuuden vuoksi ei mennä tässä tarkemmin diskonttolaskelmien syövereihin.

Jos karkeasti ottaen naisen saamaa ”lisäeläkekertymää” verrataan miehen työiän aikana saamiin suurempiin ansioihin, on vaikea mennä väittämään, että mediaaninaisemme pidemmän elinajan aikana ansaitsema eläke millään tavalla riittäisi kompensoimaan työuran aikana syntyneitä sukupuolten välisiä ansioeroja. Naisen runsaan 55 000 euron ”lisäeläkekertymä” on kovin kaukana aiemmissa laskelmissamme saadusta lähes 426 000 euron erosta ansiotulojen kertymässä.

Edellä tehdyt laskelmat yksinkertaistavat todellisuutta monella tavalla. Jos lähdetään vertaamaan elinaikaisia tuloja, ei ole ylipäänsä yhdentekevää, milloin tulot elinkaarella ansaitaan. Esimerkiksi 24-vuotiaan näkökulmasta ansaittu euro 76-vuotiaana ei ole samanarvoinen kuin heti käteen annettu euro. Ero arvostuksessa riippuu siitä, miten paljon painottaa nykyhetken kulutusta suhteessa tulevaan kulutukseen. Yksilöiden välillä voi olla suuria eroja tässä suhteessa. Mitä enemmän arvostaa nykykulutusta, sitä suurempaa tuottoa pitäisi saada siitä, että lykkää kulutusta tulevaisuuteen eli sitä pienempi pitäisi tulevan euron arvo olla nykyhetkellä. Jos jälleen ajatellaan, että naisten miehiä pidemmän eliniän antama ”lisäeläkekertymä” kompensoisi miesten työuran aikaisia suurempia tuloja, tämän eläkekertymän arvo on sitä pienempi, mitä enemmän naiset ja miehet arvostavat nykykulutusta suhteessa tulevaan kulutukseen.

Elinaikaisia tuloeroja arvioitaessa on muutoinkin väliä, milloin ansaitut eurot tulevat käyttöön. 40 vuoden ajan mediaanimiehemme ansaitsee joka vuosi bruttona 8 600–12 800 euroa mediaaninaistamme enemmän. Tehdään jälleen yksinkertainen oletus, että miehemme saa vuosittain käteen noin puolet tästä summasta eli miehen rajaveroaste olisi 50 %. Oletetaan vielä, että hän säästää koko tämän käteen tulevan ”lisäansion”, on kohtuullisen maltillinen tässä toiminnassa ja saa 3 prosentin vuosittaisen reaalituoton säästämilleen varoille. Tällä tavalla toimimalla 63 vuoden iässä mediaanimiehemme säästöistä saatu pääomatuotto on kasvanut 173 200 euron pintaan. Tämä säästöistä tullut lisätuotto tulee siis mahdolliseksi pelkästään sen vuoksi, että miehemme on koko työuransa ajan säästänyt (mediaaninaista suuremmat) ”ylimääräiset” ansionsa kohtuullisella reaalituotolla.

Eläkkeelle siirtyessään säästäväisen mediaanimiehemme tilanne on kaiken kaikkiaan erinomainen. Suurempien työuran aikaisten ansioiden mahdollistamien säästöjen pääomatuotto on tuonut bruttona 173 200 euron lisäpotin, mikä verojenkin jälkeen antaa miellyttäviä vapausasteita erilaisten taloudellisten päätösten tekemiseen. Eläkkeelle siirryttäessä mediaaninaisellamme ei näitä vapausasteita ole, vaan hän lähtee eläkkeelle tässä mielessä tyhjältä pöydältä. Elinkaarinäkökulmaa korostavien mielestä naisemme saama ”kompensaatio” työuran aikaisista miestä pienemmistä ansioista kertyykin ikävuosina 77–82 ansaituista eläkkeistä, jolloin miehemme ei ole eläkettä enää ymmärrettävistä syistä ansaitsemassa. Laskelmieni mukaan tämä aika kerryttää naisemme eläkettä 146 000 euroa, mikä on vähemmän kuin säästäväinen mediaanimiehemme on saanut kasaan ennen eläkeikää pääomatuottoina. Kun kaikki mahdolliset tuloerät elinkaarella huomioidaan, mediaaninaisemme elinaikaiset tulot jäävät noin 547 000 euroa mediaanimiehen tuloja pienemmiksi. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että hän on saanut elää 6 vuotta miestä kauemmin.

On yllättävää, että viattomalta tuntuva 22 prosentin palkkaero työuran alussa mediaanituloisten naisten ja miesten välillä voisi – hyvinkin maltilliseen ansiokehitykseen perustuvien laskelmien perusteella – johtaa elinkaaren aikana yli puolen miljoonan euron eroon tulokertymässä. Olivatpa syyt sukupuolten palkkaerojen takana kuinka hyväksyttävissä tahansa, on selvää, että miesten työuran aikaiset suuremmat ansiot mahdollistavat sellaisen taloudellisen turvallisuuden hankkimisen eläkeikään mennessä, mistä naiset voivat vain unelmoida. Suomalaisten naisten vanhuusvuodet eivät ylipäänsä näytä olevan ruusuilla tanssimista. Vuonna 2006 yli 75-vuotiaista naisista 59 prosenttia asui yksin. Melkein puolet näistä yksinasuvista naisista kuului köyhyysriskiryhmään. Näiden lukujen osalta meillä on kyseenalainen kunnia olla kansainvälisessä vertailussa kärkisijoilla.

Yllä olevat laskelmat perustuvat yksinkertaistettuun todellisuuteen ja niihin voi suhtautua monessa suhteessa varauksella. Ne pyrkivät lähinnä arvioimaan, onko totta, että keskituloisella miehellä ja naisella työuran aikaiset palkkaerot kompensoituvat naisen pidemmän eliniän aikana ansaitsemilla eläkkeillä. Laskelmani kertovat yksiselitteisesti, että ne eivät kompensoidu. Päinvastoin ne viittaavat siihen, että aiempaa enemmän tulisi kiinnittää huomiota sukupuolten välisiin elinkaaritulojen eroihin kuin tähän asti on tehty. Tilanne on naisten taloudellisen aseman näkökulmasta huolestuttavampi kuin osasin alun perin odottaa.

  Kommentteja 4  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Olen pari kertaa aikaisemmin täällä ja täällä käsitellyt ilmiötä, jota olen nimittänyt maailmanpyöräksi: pelkistetysti sanottuna Kiina rahoittaa ulkomaankaupastaan saamillaan ylijäämillä USA:n velkaantumista, ja vastavuoroisesti ostamalla kiinalaisia tuotteita amerikkalaiset kuluttajat ylläpitävät Kiinan ulkomaankaupan ylijäämää. Mitä uutta sille kuuluu nykyään?

Finanssi- ja talouskriisin myötä Kiinan vaihtotaseen ylijäämä kutistui noin kolmanneksella viime vuonna ja noin puolella kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä verrattuna edellisen vuoden vastaavaan aikaan. Taustalla oli maan vientikysynnän heikkeneminen ja elvytystoimien kasvattama tuonti. Kiinan kokonaistuotanto kasvaa kuitenkin edelleen voimakasta, noin 10 prosentin vauhtia, eikä ole mitään merkkejä siitä, että maan poliittinen johto olisi luopumassa kasvutavoitteistaan.

Kiinan ulkomaankaupan ylijäämää uhkaa kolme tekijä Sen viennin piristyminen estyy, jos muu maailma ei toivu taantumasta nopeasti. Toiseksi palkat ovat alkaneet kohota nopeasti joissakin Kiinan suurimmissa kasvukeskuksissa. Tuotanto saattaa hakeutua maan halvempiin sisäosiin, mutta kiinalaiset tuotteet tulevat jatkossa silti kallistumaan, mikä heikentää sen viennin kilpailukykyä ja lisää myös tuontia. Kolmanneksi vastauksena kansainvälisiin paineisiin Kiina on ilmoittanut luopuvansa valuuttansa renminbin tiukasta sidoksesta dollariin, mikä merkitsisi sen vahvistumista (revalvoitumista) ja siten myös kilpailukyvyn menetystä.

On kuitenkin jokseenkin varmaa, ettei Kiinan johto anna talouskasvun hiipua näiden tekijöiden vaikutuksesta. Ulkomaankaupan ylijäämän supistuminen olisi sopusoinnussa kotimaista kysyntää lisäävän kehityksen kanssa. Maa on ylijäämillään jo ehtinyt kasata jättimäisen valuuttavarannon, joka kohosi 2,4 biljoonaan dollariin viime vuoden lopussa. Sen kerryttämisestä luopuminen olisi sikäli järkevää, että jo nyt Kiinan keskuspankin kurssitappioiden riski dollarin heikkenemisestä on valtavan suuri. Käytännössä on lähes sama, heikkeneekö kilpailukyky palkkojen nousun vai valuutan revalvoitumisen kautta.

Voitaisiin kuvitella, että Kiina ulkomaankaupan ylijäämän supistuessa ja siten sen keskuspankin vähentäessä valuuttavarantonsa sijoituksia USA:han olisi seurauksena jo ollut dollarin heikkeneminen ja korkojen nousu. Näin oltaisiin tultu lähelle ”Kelju K. Kojootti”-hetkeä: samalla tavoin kuin piirroshahmo Maantiekiitäjää takaa ajava kojootti alkaa pudota rotkoon vasta huomattuaan itse seisovansa tyhjän päällä alkavat dollarisijoittajat paeta vasta huomattuaan maailmanpyörän pysähtyneen.

Kuitenkin tosiasiassa viime aikoina USA:n dollari on vahvistunut muihin valuuttoihin nähden ja maan korkotaso on laskenut. Valtion 3 kuukauden velkapaperien korko on ollut viime aikoina nollan tuntumassa kuten viimeksi 1930-luvulla. Ulkomaisten sijoittajien suosikin ja maailman riskitöntä arvopaperia edustavan 10-vuotisen valtionobligaation korko painui tällä viikolla alle 3 prosentin – siitä huolimatta, että USA:n valtio velkaantuu hurjaa tahtia. Yli puolet USA:n valtionobligaatioista on nyt ulkomaalaisten hallussa.

Näyttääkin siltä, että maailmanmarkkinat ovat lykänneet dollarin ”Kelju K. Kojootti”-hetkeä ja suoneet USA:lle hengähdystauon. Maa ja sen valtion arvopaperit tarjoavat yhä turvasataman kriisiaikoina. Sijoituksia virtaa maahan matalista koroista huolimatta, ja kysyntä vahvistaa dollaria. Erityisesti euroalueella vellova kriisi karkottaa rahaa Atlantin taakse. Euro ei muodosta uhkaa dollarille niin kauan kuin euroalue ei tarjoa omaa yhtenäistä ja käytännössä riskitöntä obligaatiotaan.

USA on kuitenkin kasannut melkein 30 vuotta vaihtotaseen alijäämillä valtavaa ulkomaanvelkaa. Jossain vaiheessa pään täytyy tulla vetävän käteen eli sijoittajien epäilykset sen velanhoitokyvystä alkavat herätä. Kiinan suunta voi kääntyä, ja jos vielä euroalue onnistuu pääsemään takaisin jaloilleen, niin loppupeleissä voi tapahtua äkillinen valuuttareservien hajauttaminen pois dollarista. Silloin muistetaan taas, kuinka kävikään ”Kelju K. Kojootille”.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Yleinen mielikuva on, että taloustieteessä oletetaan ihmiset ahneiksi ja omaa etua tuijottaviksi psykopaateiksi ja että taloustiede jopa elokuvahahmo Gordon Gekkon (”Wall Street”, 1987) tapaan haluaisi edistää ahneutta. Tämä on tietysti sangen kapea näkökulma, varsinkin kun monet taloustieteilijät ovat vanhastaan puhuneet köyhien hyvinvoinnin lisäämisestä. Toisaalta pitänee paikkansa, että oletukset ihmisten käyttäytymisestä taloustieteen malleissa ovat usein olleet yksinkertaistettuja. Tätä asiaa on finanssikriisinkin yhteydessä tuotu esiin.

Paitsi että taloustiede ei ehkä näkemyksissään ole niin ahdas kuin usein kuvitellaan, uudempi tutkimus on myös hieman valottanut sitä, miten tarkemmin ottaen ihmisten käyttäytyminen riippuu muustakin kuin omasta hyvinvoinnista ja mihin avokätisyys ja yhteisön hyvinvointia lisäävä käyttäytyminen perustuvat. Uuden tutkimuksen tuloksia on käsitelty mm. Stephan Meierin artikkelissa, joka on julkaistu Bruno Freyn ja Alois Stutzerin toimittamassa kirjassa Economics and Psychology.

Oletus hyötyä maksimoivista ihmisolennoista ei sinänsä sulje pois sitä, etteivätkö ihmiset olisi huolissaan myös muiden hyvinvoinnista. Useimmat meistä maksavat kiltisti veronsa saamatta niistä välttämättä välitöntä samansuuruista vastinetta, ja sellaisissakin yhteiskunnissa, joissa julkinen sektori ja tulonsiirtojen osuus on paljon pienempi, hyväntekeväisyys vapaaehtoispohjalta on verrattain suosittua toimintaa.

On myös havaittu, että ihmisten anteliaan käytöksen taustalla ei ole puhdas altruismi siinä mielessä, että antamisen lopputulos saajalle olisi ainoa merkittävä seikka. Tällaisessa tilanteessa nimittäin muiden kontribuutiot vähentäisivät täysimääräisesti henkilön hyväntekeväisyyttä. Empiirisesti näin ei näytä olevan asian laita. Mitä ilmeisimmin antajalle on tärkeää nimenomaan se, että hänen kontribuutionsa myötävaikuttaa muiden hyvinvointiin.

Toisaalta koetilanteessa kuitenkin altruismi näkyy vähenevän ajan myötä, ja ihmisten käytöksen päämääränä on joskus jopa muiden rankaiseminen. Joidenkin tutkijoiden mukaan syy muita huomioon ottavaan tai rankaisevaan käytökseen on se, että ihmiset tuntevat epämukavuutta suurista tuloeroista. Koetilanteessa kuitenkin myös yhteisön kokonaishyödyn on havaittu vaikuttavan lopputulokseen joskus tasa-arvon kustannuksellakin.

On loogista ajatella hyväntahtoisuuden syyn olevan se, että pidemmän päälle antaja tietää tai otaksuu saavansa takaisin jotain vastinetta, ennen kaikkea samanlaista suopeaa kohtelua. Pahantahtoiseen käytökseen taas vastataan rankaisemalla. Hyväntahtoisuus liittyy siis enemmän itse prosessiin kuin oman antamisen välittömään lopputulokseen. Tieto tai oletus vastapuolen ystävällismielisistä aikeista vaikuttaa positiivisesti ihmisten haluun jakaa omastaan. Tutkimuksissa on mm. todettu, että tietämys muiden korkeista lahjoituksista saa monet ihmiset toimimaan anteliaammin, kun heiltä pyydetään avustusta johonkin yleishyödylliseen.

Erityisesti on tuotu esiin myös se, että yhteisön hyväksi toimiminen saattaa vaikuttaa positiivisesti ihmisen minäkuvaan. Tämä riippuu kuitenkin keskeisesti siitä, mitä pidetään ihmisen viiteryhmässä ”hyvänä” eli sosiaalisista normeista ja toisaalta siitä, miten tehokkaasti vallitsevissa olosuhteissa voi viestittää ”hyvyyttään” käytöksellään.

Edellä kuvatut ihmisten toimintatavat eivät suinkaan ole riippumattomia siitä, millaisten sääntöjen alaisuudessa he toimivat, eikä kaikkien ihmisten halu yhteisen hyvän tuottamiseen ole samanlainen. Ihmiset ovat esimerkiksi halukkaampia jakamaan rahan, jonka he ovat saaneet lahjaksi kuin jonka kokevat ansainneensa. Ihmiset ovat myös anteliaampia henkilöityä saajaa kohtaan kuin kasvotonta massaa. Se, ketkä koetaan ”omaan” ryhmään kuuluvaksi, vaikuttaa myös auttamishaluun.

Toisaalta rahallisten kannustimien tarjoaminen voi pahimmillaan vähentää sellaista yleishyödyllistä toimintaa, jonka ensisijaisena motivaationa on halu toimia yhteisöä hyödyttävästi. Ihmiset alkavatkin mieltää toiminnan vaihtokaupaksi ja arvioida sen kannattavuutta eri perustein. Yhteiskunnan instituutioita suunnitellessa on siis tärkeää ottaa huomioon se, miten saadaan valjastettua ihmisten halukkuus osallistua toimintaan yhteisön hyväksi. Tämän täsmentämiseksi tarvitaan vielä lisää tutkimusta.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Blogit 1 - 5 (yhteensä 40)