PT-BLOGI

Lisätietoja

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijat käsittelevät PT-blogissa ajankohtaisia talousaiheita. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia eivätkä välttämättä vastaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen kantaa. Lukijat voivat lähettää kommenttejaan blogikirjoituksiin.

Suomessa on tapana säännöllisin väliajoin kuuluttaa käsillä olevaa tai tulevaa työvoimapulaa. Ongelma vain on, että työvoimapulan määritelmä ei ole selvä. Jokainen voi siis käyttää käsitettä juuri niin kuin parhaaksi näkee.

Valtavirtataloustieteessä työvoiman käyttäytymistä työmarkkinoilla mallinnetaan kysynnän ja tarjonnan mekanismilla. Graafisesti oheisen kuvion mukaan voidaan sanoa, että on olemassa kysyntäkäyrä (D), joka määrää kullakin palkkatasolla työn kysynnän. Lisäksi on olemassa tarjontakäyrä (S), joka määrää kullakin palkkatasolla työn tarjonnan. Näiden kahden käyrän kohtaamispisteessä on niin sanottu tasapainopiste, joka määrittää tuntipalkan (w) ja tehdyt työtunnit (L). Kehikon voidaan ajatella edustavan yksilöä, jotakin alaa tai vaikkapa koko kansantaloutta.

Kuvio. Työn kysyntä ja tarjonta

Käyrien muoto riippuu kysynnän ja tarjonnan luonteesta. Esimerkiksi Keynes ajatteli koko kansantalouden työn tarjontakäyrän olevan lähes vaakatasossa alkupäässä eli vasemmalla ja lähes pystysuora oikealla. Finanssipolitiikan tavoite on hänen mukaansa tavoitella pistettä mahdollisimman oikealla, mutta juuri ennen kuin tarjontakäyrä kääntyy ylöspäin. Siitä pisteestä eteenpäin ei lisätä työllisyyttä vaan inflaatiota.

Työvoimapulan käsite ei tällä kehikolla selkeästi tule määriteltyä. Jos kuvion mukaan esimerkiksi kullakin palkkatasolla työn kysyntä kasvaa ja siirrymme käyrästä D käyrään D’, tuntipalkka siirtyy tarjontakäyrää pitkin tasosta w tasoon w’ ja tehdyt työtunnit määrästä L määrään L’.

Jos vaihtoehtoisesti kaikki jonkin alan työntekijät ovat jo täystyöllistettyjä, ihmisiä ei voi kouluttaa lisää ja muuttoliikettä ei ole, niin tarjontakäyrä on lähes pystysuora. Työn kysynnän kasvaessa ainoastaan palkat kasvavat eikä työn määrä lisäänny juurikaan. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Kaikki on vain kalliimpaa.

Tätä peruskehikkoa tarkastellessa työvoimapula ei nouse normaalitilanteessa esille. Aina löytyy tekijöitä, kunhan palkasta sovitaan. Jos työntekijän vaatima palkka on niin korkea, ettei työnantajan kannata häntä kyseisellä hinnalla palkata, ei kyseessä ole enää kysynnän ja tarjonnan kohtaamispiste.

Työvoimapula vallitsee tässä kehikossa ainoastaan, jos ei ole olemassa mitään hintaa, jolla työpaikka voidaan täyttää. Työn tarjontakäyrää ei tässä tapauksessa siis ole.

Kyseessä ei ole pelkästään käsitteellinen sotku. Tämän kysynnän ja tarjonnan perusmekanismin puutteellinen ymmärrys saa turhaan pelkäämään tulevaa työvoimapulaa, yleistä ja alakohtaista. Työvoimapulaa ei ole, eikä tule. Palkat kyllä reagoivat, niin kuin ovat tähänkin asti reagoineet.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Verotus kiristyy keskimäärin

Maaliskuun kehysriihessä yritysveroprosentti päätettiin laskea 24,5:sta 20:een prosenttiin. Tämä supistaa yritysveron tuottoa noin 870 miljoonaa euroa, jos veropohja oletetaan muuttumattomaksi. Vastaavasti osinkoverotusta kiristettiin niin, että sen tuotto kasvaa noin 390 miljoonalla eurolla. Osinkoveron kiristys taisi jäädä alimittaiseksi. Kulutusverotusta (ml. sähkövero ja liikennepolttoaineverot) kiristettiin runsaalla 400 miljoonalla eurolla. Ansioverotuskin kiristyy niin, että verotulot kasvavat laskennallisesti noin 260 miljoonaa euroa, koska ansiotuloverotuksen progression annetaan kiristyä ansioiden nimellisen nousun vaikutuksesta. Kaiken kaikkiaan uudet ja jo tehdyt vanhat veropäätökset kiristävät ensi vuoden verotusta nettomääräisesti niin, että verotulot kasvavat annetuilla veropohjilla runsaat 200 miljoonaa euroa.

Julkisia menoja leikataan

Valtionhallinnon menot (kulutusmenot, tukipalkkiot ja muut tulonsiirrot sekä korko- ja pääomamenot) kasvavat tämän vuoden 55,3 miljardista eurosta 56,2 miljardiin euroon vuonna 2014. Nimellinen kasvu jää 1,6 prosenttiin. Näiden menojen hinta noussee noin 2,3 prosenttia niin, että nämä menot supistuvat reaalisesti ensi vuonna 0,7 prosenttia. Kuinka paljon finanssipolitiikan voidaan tulkita kiristyvän menojen osalta? Voidaan katsoa, että siltä osin kuin valtionhallinnon menot alittavat bkt:n nimellisen kasvun, menojen kehitys on kiristävää. Näin laskien budjettiesityksen menojen kiristys on jopa miljardi euroa. Jos taas katsotaan, että menot ovat kiristäviä vain siltä osin kuin ne supistuvat reaalisesti, hallituksen voidaan tulkita leikkaavan valtion menoja vain 300–400 miljoonaa euroa.

Suomessa finanssipolitiikan kiristys on jäänyt vähäiseksi

Suhteutettuna bkt:hen finanssipolitiikan kiristys jää ensi vuonna hallituksen päättämien verojen että valtion menojen osalta 0,5–1,2 miljardiin euroon eli 0,2–0,6 prosenttiin bkt:sta. Finanssipolitiikka tulee näin ollen hidastamaan talouskasvua ja heikentämään työllisyyttä. On kuitenkin huomattava, että tuleva kiristys on aika vähäistä, jos sitä verrataan useimpien Euroopan maiden finanssipolitiikan mitoitukseen. On myös nähtävä, että sekä viime että tänä vuonna, jolloin Suomen taloustilanne on ollut yleisestikin arvioituna heikompi kuin mitä se tulee olemaan ensi vuonna, Suomen finanssipolitiikka on ollut lähes neutraalia. Suomessa on siten näinä vaikeina vuosina vältytty sellaiselta kiristykseltä, joka on koettu esimerkiksi Hollannissa ja Välimeren maissa sekä tänä vuonna myös USA:ssa. Kiristyksen vaikutukset työllisyyteen jäävät ensi vuonnakin vähäisiksi, jos kansainvälinen talous ja ennen kaikkea Euroopan taloudet alkavat elpyä.

Parempi olla jälkiviisas kuin olla viisastumatta ollenkaan

Elokuusta 2011 lähtien, kun eurokriisi alkoi kärjistyä, Suomenkin tiedotusvälineissä alkoi hirveä rummutus finanssipolitiikan aiottua suuremman kiristyksen puolesta. Koko loppuvuoden 2011 ja alkuvuoden 2012 julkisuudessa vaadittiin tiukkaa talouspolitiikkaa (austerity) ei vain Euroopan kriisimaihin, vaan myös Suomeen. Suomen hallitusta kritisoitiin sen alkutaipaleella laajalti siitä, että sen suunnittelemat julkisen talouden sopeutustoimet perustuivat liian optimistiseen ennusteeseen. Talouskehitys osoittautuikin ennustettua huonommaksi, mutta ”asiantuntijoiden” laajalti vaatima miljardien lisäsopeutus vuosille 2012 ja 2013 olisi vienyt kansantaloutemme koettua huomattavasti syvempään taantumaan. Työttömyysaste, joka on noussut viimeisen vuoden aikana 0,8 prosenttiyksikköä, olisi voinut nousta helposti prosenttiyksikön enemmän.

Nyttemmin on kuitenkin alettu verraten laajasti ymmärtää, että Euroopan kriisimaiden finanssipolitiikka on ollut tilanteeseen nähden ylikireää. Suomenkaan kohdalla mittavia miljardiluokan sopeutustoimia julkisen talouden vahvistamiseksi ei enää juuri haikailla. Huolen ylikireän suhdannepolitiikan haitallisista vaikutuksista jakavat myös Ylen toukokuiseen (2013) ekonomistikyselyyn vastanneet asiantuntijat. On tosin huomattava, että valtaosa samoista asiantuntijoista ymmärsi hyvin pitkälle vuosi pari sitten tehtyä kurssimuutosta elvytyksestä tiukkaan itsekuriin (austerity) Euroopan kriisimaissa ja Suomessakin. Vielä ennen maaliskuun kehysriihtä suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista suositteli Suomeen huomattavasti tiukempaa finanssipolitiikkaa kuin mitä kehysriihessä lopulta sovittiin.

Hallitus sortui propagandaan

Hallituksen mukaan yritysveron menetyksistä 50 prosenttia palautuu välillisten vaikutusten kautta. Joidenkin asian valmistelussa mukana olleiden asiantuntijoiden mukaan palautumisprosentti nousisi jopa 70 prosenttiin. Näihin ns. dynaamisiin vaikutuksiin nojautuen hallituksen piiristä on arvioitu, että vuoden 2014 budjetti vero- ja menoratkaisuineen tukisi työllisyyttä. Tällaisissa lausunnoissa on propagandan makua, koska verojen nostojen ja menojen leikkausten työllisyyttä heikentäville suorille ja välillisille vaikutuksilla ei ole annettu juuri mitään painoa.

Yritysveroa koskevissa laskelmissa on haettu tukea taloustieteellisestä tutkimuksesta. Tuoreissa verotutkimuksissa verotuksen rakenteen vaikutukset eivät ole niin yksiselitteisesti yritysveron alennusta ja kulutusverojen nostoa puoltavia kuin mitä hallituksen taustoissa ja Hetemäen taannoisen verotyöryhmän väli- ja loppuraporteissa on annettu ymmärtää. Arnold (2008) sai tuloksen, jonka mukaan painopisteen siirtämisellä tuloverotuksesta ja siinä nimenomaan yritysverotuksesta varallisuuden ja kulutuksen verottamiseen on tuotantoa ja työllisyyttä tukeva vaikutus. Tältä osin tulos on yhdenmukainen esimerkiksi Hetemäen verotyöryhmän teesien kanssa ja tukee hallituksen yritysveropäätöstä. Acosta-Ormaechea ja Yoo (2012) saivat samansuuntaisen tuloksen, mutta heidän mukaansa ansiotuloveron ja sosiaalimaksujen alennuksella on kuitenkin positiivisempi kasvuvaikutus kuin yritysveron laskulla.

Särön hallituksen perusteluihin verorakenteen muutoksen työllisyysvaikutuksista aiheuttaa myös Gemmellin ym. (2011) tutkimus yritysveron muutoksen vaikutuksista avoimessa taloudessa. Heidän mukaansa yritysveron 10 prosenttiyksikön lasku kasvattaisi bkt:ta vain 0,3 prosenttia. Jos tämä pitää paikkansa, Suomessa toteutettava yritysveron reilu lasku kasvattaisi bkt:ta vain 0,14 prosenttia. Edellisistä tuloksista poiketen Karras ja Furceri (2009)¹ saivat tutkimustuloksen, jonka mukaan kulutusverojen nostolla olisi tuloverojen nostoa negatiivisempi vaikutus bkt:hen. Ylipäätänsä tutkimustulokset eivät ole yksiselitteisiä.

¹ Karras, G. ja Furceri, D. (2009), Taxes and growth in Europe, South-Eastern Europe Journal of Economics 2, 181–204.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Yhdistyneessä kuningaskunnassa konservatiivien valtakausi kesti toukokuusta 1979 aina vuosiin 1996–1997, minkä jälkeen Labour hallitsi vuosiin 2009–2010. Valtakauden aloitti Margaret Thatcher, rautarouvaksi sekä pahassa nimitelty että hyvässä nimetty hahmo, joka vetosi retoriikassaan markkinoiden voimaan ja ylivertaiseen toimintatapaan. Hän aloitti julkisten laitosten ja toimintojen yksityistämisaallon, joka levisi epidemian lailla ympäri maailman.

Thatcherin politiikkatoimet eivät nojautuneet niinkään tutkimustietoon kuin ideologiaan ja markkinauskoon. Thatcherin hautajaiset pidettiin 17. huhtikuuta lähes valtiollisten hautajaisten loistokkuudella Pyhän Paavalin katedraalissa Lontoon City:ssä, jonne valtiomiehet Wellingtonin herttua ja Winston Churchill on haudattu. Tieteen ja taiteen merkkimiesten, Newton, Darwin, Shakespeare ja Dickens, hautakivet ovat Westminster Abbey:ssa, jonka naapuritalossa kokoontuu parlamentti.

Thatcher oli taitava poliitikko ja jätti hyvinvoinnin kannalta tärkeimmät julkisen sektorin ohjelmat, kuten National Health Servicen, yksityistämättä. Olihan ohjelmasta perustamisvaiheen vastustuksen jälkeen tullut erinomaisen suosittu sekä siinä työskentelevien että asiakkaiden keskuudessa. Työmarkkinoiden uudistamisessa suoralla ammattiliittoja vastaan käydyllä kamppailulla sekä sosiaaliturvan ja verotuksen uudistamisessa konservatiivit saavuttivat haluamaansa muutosta. Thatcherin käynnistämään muutokseen vaikutti myös hänen aatekumppaninsa nousu koko vapaan maailman johtoon. Häneen Thatcher loi erinomaiset henkilökohtaiset suhteet, joita pystyttiin käyttämään hyväksi jopa ohi USA:n ulkoministeriön virkamiesten joskus kriittisen suhtautumisen.

Institute for Fiscal Studies julkaisi hiljattain raportin, jossa esitellään laajasti Yhdistyneen Kuningaskunnan asukkaiden elintasoa, tulonjakoa ja köyhyyttä käsitteleviä tuoreita tietoja. Raporttiin sisältyi myös aiempien hallituskausien vertailua hyvinvoinnin näkökulmasta.

Kuviossa on esitetty eri tulonsaajaryhmien, viidenneksien, tulojen keskimääräinen reaalinen vuosikasvu Isossa-Britanniassa konservatiivien valtakaudella, vuosina 1979–1996/1997, ja vastaava kehitys työväenpuolueen hallituskaudella, 1996/1997–2009.

Eri tuloviidenneksien tulojen keskimääräinen reaalinen vuosikasvu Isossa-Britanniassa

Konservatiivien hallituskaudella tulojen kasvu oli selvästi nopeampaa suurituloisemmissa väestöryhmissä: alimmassa viidenneksessä vuosikasvu oli 0,8 prosenttia, kun vastaava luku oli ylimmässä viidenneksessä 2,5. Sitä vastoin työnväenpuolueen hallituskaudella tässä ei näy selviä eroja: alimmassa ja ylimmässä viidenneksessä kasvuvauhti oli sama, 1,7 prosenttia. Hallituskausien välillä keskimääräisessä kasvussa ei ole suurta eroa, 2,1 ja 1,9 prosenttia.

Kvintiileihin eli tuloviidenneksiin perustuva vertailu on karkea ja voi peittää alleen tulojakauman ääripäissä tapahtuvan tuloerojen kasvun. Thatcherin toisen hallituskauden alusta hänen eroamiseensa pääministerin paikalta, vuosina 1984–1990, tuloerot kasvoivat Gini-kertoimella mitattuna jopa 7,5 prosenttiyksiköllä (OECD:n tulonjakoraportin poikkeuksellisen nopeana esiin nostama Suomen tuloerojen kasvu oli 4,7 prosenttia vuosina 1994–2000). Vaikka markkinatulossa mitatut tuloerot tuolloin kasvoivatkin, oli muutos käytettävissä olevissa tuloissa paljon suurempaa. Tulojen uudelleenjaon (verotus ja tulonsiirrot) vaikutus pienenikin tuolloin voimakkaasti (Sir Antony Atkinson 1999, 3rd Wider Annual lecture). Thatcherin jälkeisellä konservatiivien hallituskaudella tuloerot tasaantuivat, ja ne ovat sittemmin kasvaneet kaikkiaan vain pari prosenttiyksikköä. 

Talouskehitystä arvioitaessa on ylimpien tulojen kehitys noussut tärkeäksi tutkimusteemaksi. Atkinsonin ja Pikettyn kokoama ylimpien tulojen kehitystä kokoava tutkimusohjelma, johon Suomen osuuden kirjoittivat Markus Jäntti, Marja Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala, on selvittänyt tätä ansiokkaasti. Yhdistynyttä kuningaskuntaa käsittelevä luku osoittaa, miten ylimpien tulonsaajien yhden prosentin tulo-osuus kääntyi kasvuun juuri Thatcherin hallituskauden alussa ja nousi 6 prosentista 8,5 prosenttiin kaikista tuloista vuoteen 1990 mennessä. Ylin tulokymmenys sai 3,4 kertaa sen mitä alin tulokymmenys vuonna 1979, mutta vuonna 1990 he saivat viisinkertaiset tulot. Tämä kaikkein suurituloisimpia suosiva kehityssuunta on jatkunut myös konservatiivihallitusten jälkeisenä aikana.

Britanniassa tuloerot kasvoivat Thatcherin aikakaudella nopeimmin koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Ei ihme, että Thatcher herätti ristiriitaisia tunteita ja jakoi kansakuntaa. Työväen tai työn päivää tasapuolisesti kaikille toivottaen.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Tasan viikko sitten (14.3.) Italian pääministeri Mario Monti lähestyi kirjeellä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaa ("EU:n presidenttiä") Herman van Rompuytä. Tämän poikkeuksellisen eleen aiheena oli syvä huoli kansan tuen hiipumisesta uudistuksille ja koko EU:lle. Taustalla oli tietenkin Montin kärsimä raskas tappio Italian parlamenttivaaleissa, mutta huoli oli laajakantoisempi.

Saman päivän iltana toinen Mario, Euroopan keskuspankin pääjohtaja Draghi piti parin tunnin luennon EU:n huippukokoukselle. Hänen päähuolenaiheenaan oli se, kuinka talouskehitys eroaa euromaiden kesken. Monilla muuttujilla mitattuna kriisimailla on mennyt yhä huonommin suhteessa paremmin toimeentuleviin maihin.

Molemmat Mariot viittasivat luottamuksen paranemiseen selityksenä kriisimaiden valtionvelkakirjojen korkojen huomattavaan alenemiseen, jota tapahtui viime vuonna. Monti väitti, että hänen (marraskuussa 2011 valtaan astuneen) hallituksensa vyönkiristystoimet saivat tämän aikaan Italiassa, ja samaa on väittänyt myös mm. talouskomissaari Olli Rehn. Kuitenkin Draghin kuviossa korot lähtivät laskuun vasta viime kesänä, kun EKP lupautui OMT-ohjelmallaan ostamaan periaatteessa rajattomasti niiden kriisimaiden velkakirjoja, jotka esittäisivät virallisen tukihakemuksen ja sitoutuisivat sopeutusohjelmaan.

Yleisesti katsotaan, että Draghin näkemys osuu oikeaan: euroalueen kriisin helpottuminen (ainakin väliaikaisesti) on ollut nimenomaan EKP:n ansiota. OMT paransi olennaisesti lainanantajien ja sijoittajien luottamusta siihen, että he saavat rahansa takaisin valtionvelkakirjoista, joiden hinnat kääntyivät nousuun ja kääntöpuolena markkinakorot laskuun. Draghi antoi myös ymmärtää, että EKP:n aiempi LTRO-ohjelma ("lotraus") myötävaikutti yritysten velkakirjalainojen korkojen laskuun euroalueella.

Näiden näkemyserojen sijasta haluan nyt kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka molemmat Mariot puhuivat luottamuksesta ainoastaan yhteydessä sijoittajiin ja velkakirjojen korkoihin. Kumpikaan ei puhunut mitään kriisimaiden vyönkiristyspolitiikan vaikutuksista yksityiseen kulutukseen ja investointeihin. Niistä oli kuitenkin vielä jokin aika sitten tapana puhua, kuten teki esimerkiksi EKP:n aiempi pääjohtaja Jean-Claude Trichet Taloussanomille antamassaan haastattelussa, jota olen kommentoinut jo aikaisemmin. Hänhän nimenomaan väitti, että vyönkiristykset lisäävät kotitalouksien ja yritysten luottamusta ja siten kulutusta ja investointeja.

Kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani maininnut, Trichetin esittämää näkemystä ovat pilkanneet "luottamuskeijuksi" mm. talousnobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz: se on joku mielikuvitusolento, joka ikään kuin taikasauvaansa heilauttamalla saa vyönkiristykset kohentamaan kotitalouksien ja yritysten luottamusta. On nyt varmaan paikallaan katsoa vähän tarkemmin, mitä on tapahtunut.

Kotitalouksien ja yritysten luottamusta mitataan monissa maissa kuukausittain tai neljännesvuosittain. Luottamukseen voivat vaikuttaa tietenkin monet tekijät vyönkiristyspolitiikan ohella. Olisi kuitenkin odotettavissa, että jos vyönkiristystoimet lisäävät luottamusta, tämä näkyy luottamusindikaattorien nousuna. Marraskuussa 2011 valtaan astunut Montin johtama Italian uusi hallitus aloitti kiristystoimet, joita edellinen Berlusconin hallitus ei ollut pystynyt toteuttamaan. Tämän jälkeen sekä kotitalouksien että yritysten luottamusindikaattorit ovat tulleet selvästi alas. Eipä ihme, että Mariot eivät puhu enää mitään kotitalouksien ja yritysten luottamuksen paranemisesta.

Italia vaipui viime vuonna lamaan, joka on syventynyt. Montin mukaan on olemassa huomattava viive "rakenteellisten uudistusten" (menoleikkausten, veronkiristysten, eläkeiän noston, työsuhdeturvan heikentämisen ym.) ja toisaalta kasvun ja työpaikkojen välillä. Hän ei ilmeisesti olisi enää halukas odottamaan vaan haluaisi keskittyä "kasvuystävälliseen vakauttamiseen", jossa käytetään hyväksi kaikki se jousto, mitä euroalueen sopimukset sallivat. Tämähän merkitsee melkein suoraan sen tunnustamista, että rakenteelliset uudistukset eivät tuo ratkaisua euroalueen kriisiin.

Hupenevaa uskoa "luottamuskeijuun" ovat tietenkin vauhdittaneet myös Italian vaalitulos ja vyönkiristyspolitiikan uhkaavat vaikutukset muihinkin vaaleihin. EU-johtajat ovatkin ryhtyneet jo löysäämään budjettien kiristysvaatimuksia. Kyproksen suhteen otettu tiukka linja lienee selitettävissä maan pienuudella, venäläisen hämärän rahan osuudella sen pankeissa ja sillä, että uskotaan EKP:n onnistuvan patoamaan ainakin näin pienen kriisin vaikutukset muihin euromaihin. Mutta jos niissäkään ei ala näkyä selviä positiivisia merkkejä pian, saattaa euroeliitti joutua perääntymään yhä enemmän aikaisemmasta ortodoksiastaan. Sen on epäilemättä vaikea myöntää suoraan olleensa väärässä kiristyspolitiikassaan, mutta ainahan se voi esiintyä myönteisessä hengessä vakuuttamalla "joustavuuttaan".

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Valtioneuvoston kanslia tilasi tammikuussa kiireellisellä aikataululla kansanedustaja Osmo Soininvaaralta ja ylijohtaja Juhana Vartiaiselta raportin siitä, miten Suomessa voitaisiin edistää matalapalkkaisten ja vähän koulutettujen työllisyyttä. Kanslia tilasi myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoilta raportin matalapalkkatyön kysyntää ja tarjontaa koskevasta tutkimuskirjallisuudesta. Maaliskuun alussa nämä erilliset työt julkaistiin samoissa kansissa ”Matalapalkkatyö Suomessa”.

Kiireisen aikataulun vuoksi ideanikkareiden ja tutkijoiden välillä ei syntynyt vuorovaikutusta. Ideanikkarit analysoivat matalapalkkaisten työmarkkinaongelmia tutkimuskirjallisuudesta välittämättä. Huolellista kuvausta tutkimuskohteesta ei ehditty tehdä, mistä syystä esitetyt ratkaisut kuvattuihin ”ongelmiin” ovat huteralla pohjalla. Tästä asetelmasta tulee mieleen kiireinen lääkäri, joka potilasta tuskin vilkaistuaan tekee nopean diagnoosin ja määrää hoidon tautiin, jota potilaalla ei ole. Huolellisempi potilaan tutkimus ja muutama laboratorionäyte olisivat tunnistaneet oikean taudin, mutta aikaa tähän prosessiin ei ollut. Potilaalle määrätyt hoidot eivät tehoa ja aiheuttavat pahimmillaan lisäkomplikaatioita.

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, tarkastellaan yhtä ideanikkareiden esittämää ”ratkaisua” matalapalkkatyön lisäämiseksi (idea numero 13: nuorisopalkka). Tämän mukaan työmarkkinajärjestöjen kesken sovitaan, että nuorelle työntekijälle voidaan maksaa ikään perustuen 20 prosenttia työehtosopimusten edellyttämää palkkaa pienempää palkkaa. Samalla pienipalkkaisten nuorten ansiotuloverotusta kevennetään ikäperusteisesti. Jotta tämä esitetty ratkaisu toimisi ja nuorten työllisyys lähtisi sen avulla nousuun, pitäisi nuorisotyöttömyyden keskeisenä syynä olla nuorten liian korkea palkkataso heidän todelliseen ”markkinapalkkaansa” nähden. Ideanikkarit eivät esitä mitään todistusaineistoa tästä lähtökohtaisesta oletuksesta. He myös unohtavat, että koululaisille ja harjoittelijoille voidaan maksaa jo nykyisten työehtosopimusten mukaan sopimuspalkkoja selvästi pienempiä palkkoja.

Nuorten palkanalennusten hyödyllisyyttä ei myöskään tue tutkimuskirjallisuus. Palkansaajien tutkimuslaitoksessa Petri Böckermanin ja Roope Uusitalon tutkimus vuosina 1993—1995 toteutetusta alle 25-vuotiaiden nuorten matalapalkkakokeilusta osoitti, ettei tarjottu mahdollisuus nuorten suuriin palkanalennuksiin heijastunut kuin vähän kokeilun kohteena olleiden palkkoihin eikä lainkaan työllisyyteen. Selitykseksi tälle heikolle tulokselle ei riitä se, että kokeilu toteutettiin syvän laman vuosina. Bruttokansantuote toki laski vuonna 1993 vielä 0,8 prosenttia, mutta talous kasvoi reippaasti kokeiluvuosina 1994 ja 1995 (3,7 ja 4,0 prosenttia). Työllisyydessäkin tuli selvä käänne parempaan vuonna 1995. Tästä huolimatta kokeilun kohteena olleiden nuorten työllisyys ei parantunut.

Muitakin selityksiä tälle heikolle tulokselle voidaan esittää. Nuorten matalapalkkakokeilu oli väliaikainen, mikä saattoi vähentää sen kiinnostavuutta. Yksi vähän huomiota saanut, mutta melko ilmeinen selitys voi olla se, että nuorten palkanalennuksille ei ollut suurta tarvetta: ongelma ei lähtökohtaisestikaan ollut liian korkeissa palkoissa, vaan siinä, että nuorille sopivaa työtä ei ollut yhtään enempää tarjolla.

Nuorten esimerkistä voidaan vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Jos ratkaisuja matalapalkkatyön lisäämiseksi etsitään vain siitä oletuksesta lähtien, että matalapalkkaisen työn vähyyden taustalla on tällaisen työn liian korkea markkinahinta, voidaan mennä täysin metsään, jos syyt ovatkin muualla. Pahimmassa tapauksessa uudistukset heikentävät niiden henkilöiden (usein naisten) hyvinvointia, jotka tyypillisesti tekevät matalapalkkatyötä: uudistusten myötä laskenutta palkkatasoa ei kompensoikaan parempi työllisyys ja paremmat ansiot pidemmällä aikavälillä. Tällaisten kokeilujen esittäjät ja toteuttajat eivät maksa henkilökohtaisesti suurta hintaa pieleen menneistä ehdotuksista. Täyden hinnan niistä maksaa kokeilun kohde, jonka tilanne lähtökohtaisesti on heikko. Tällaisiin kokeiluihin ei tule ryhtyä ilman varmuutta siitä, että ”potilaalla” on todella se tauti, jota kokeilun avulla lähdetään parantamaan.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Blogit 1 - 5 (yhteensä 118)