PT-BLOGI

Lisätietoja

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijat käsittelevät PT-blogissa ajankohtaisia talousaiheita. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia eivätkä välttämättä vastaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen kantaa. Lukijat voivat lähettää kommenttejaan blogikirjoituksiin.

Terveyttä ja työmarkkinoita koskevassa tutkimuksessa on korostettu henkilöiden varhaisten kokemusten vaikutuksia myöhempiin tulemiin. Esimerkiksi on saatu näyttöä sen puolesta, että sillä suhdanneajankohdalla, jona henkilö siirtyy ensimmäistä kertaa työmarkkinoille, on merkittäviä vaikutuksia myöhempään työllisyyteen ja palkkatasoon. Opinnoista valmistuminen ankaran taantuman aikana heikentää ansaintamahdollisuuksia vielä vuosikymmentenkin päästä. Nousukauden aikana valmistuneet ovat sitä vastoin onnekkaita. He nauttivat paremmasta työllisyydestä ja korkeammista tuloista.

Vastaavalla tavalla varhaisilla kokemuksilla on vaikutusta myös aikuisiän terveyteen. Sodat ovat erityisen traumaattisia episodeja. Tämän vuoksi niillä on syytä olettaa olevan poikkeuksellisen tuntuvia vaikutuksia. Toinen maailmansota oli 1900-luvun suurin yksittäinen tragedia. Sen seurauksena yksistään Euroopassa menehtyi 36 miljoonaa ihmistä.

Tuoreessa tutkimuksessa tarkastellaan toisen maailmansodan vaikutuksia ihmisten sosioekonomiseen asemaan ja terveyteen eri Euroopan maissa. Tulokset vahvistavat sen, että henkilökohtaiset varhaiset kokemukset sodasta ja sen aiheuttamista lieveilmiöistä kuten ravinnon puutteesta ovat tärkeitä ennustettaessa henkilöiden terveyden kehitystä aikuisiässä. Sodan jäljet näkyvät useissa eri mittareissa. Niihin lukeutuvat muun muassa masentuneisuus ja yleinen tyytyväisyys elämään. Sotia on siis syytä välttää – monesta syystä.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Kymmenen vuotta sitten väestöennusteet kertoivat, että väkilukumme kasvaa vuoteen 2023 asti ja kääntyy sitten pysyvään laskuun. Ennen rivien harvenemista meitä olisi parhaimmillaan tuolloin 5 320 783 henkeä. Tilastotieto marraskuulta ilahdutti, että lajitovereita olikin jo nyt enemmän eli 5 399 090. Ja tuoreimman väestöennusteen mukaan meitä jatkossa olisi aina vaan enemmän siten, että vuoden 2040 tietämissä ylittyy kuuden miljoonan suomalaisen haamuraja. Se on hyvä uutinen harvaanasutussa maassa. Elinajanodotetta koskevan ennusteen valossa alkaa kyllä tehdä tiukkaa se, olenko sitä itse juhlistamassa.

Ilonaiheiden lisäksi luvut hämmentävät. Käsityksemme tulevien suomalaisten määrästä on muuttunut miljoonalla hengellä kymmenessä vuodessa. Tämä kertoo myös siitä, miten väestökehityksen arviointiin liittyy suuria ennustevirheitä ja tulevaisuuden arvioinnin vaikeutta. Näin on varmaan aina ja kaikkialla, mutta siitä huolimatta aihetta kannattaa hämmästellä ja pohtia.

Eläketurvakeskuksen tutkimuspäällikkö Mikko Kautto noteerasi Suomen ja Ruotsin väestöennusteiden eroja nettikolumnissaan 1.12.2011. Ruotsissa, toisin kuin meillä, ennusteen laatijat katsovat, että eliniän pitenemisvauhti alkaa vähitellen hiipua tulevina vuosikymmeninä. Lopputuloksena on se, että ainakin väestöennusteissa suomalaisnaiset elävät ruotsalaisnaisia pidempään tulevaisuudessa. Mahtaakohan ruotsalaisia harmittaa?

Ennusteiden menetelmät eivät helposti aukea maallikoille. Suomessa lähtökohta on periaatteessa yksinkertainen eli toteutunutta kehitystä jatketaan tuleville vuosille ja vuosikymmenille. Esimerkiksi kuolevuuden oletetaan laskevan samaan tahtiin kuin se laski tultaessa vuosista 1989-1993 vuosiin 2004-2008. Tekijät korostavat laskelmien teknistä luonnetta, johon ei kannata ympätä muiden tieteenalojen arvioita vaikkapa elämäntapasairauksien vaikutuksista. Helposti laskelmat eivät siltikään avaudu, koska kunnat niputetaan vaihtelevin kriteerein alueiksi, joilla toteutuu omanlaisensa hedelmällisyys-, kuolevuus- ja muuttoliikekehitys. Laatijoiden olisi kuitenkin hyvä avata tämän menettelyn etuja suhteessa vaihtoehtoihin. Niin ikään olisi kiinnostavaa tietää se, mistä syntyvät erot EU:n ja YK:n tekemiin ennusteisiin.

Isoksi asiaksi väestöepävarmuus tulee vähintäänkin, kun muistaa ikääntymisen merkityksen talouspolitiikan tekemisen reunaehtona. Tämän päivän talouspolitiikassa korostuvat pitkän aikavälin tavoitteet. Väestön ikääntyminen on päätöksenteon keskeinen ajuri, ja siihen varaudutaan niin finanssipolitiikassa kuin rakenneuudistuksissa. Tämä lähtökohta on päätöksenteossa ollut jo ainakin runsaan vuosikymmenen. Uudet väestöennusteet merkitsevät näin myös uutta tilannearviota siitä, millaiseen kehitykseen talouspolitiikassa pitäisi varautua.

Uusimmassa virallisessa väestöennusteessa (vuodelta 2009) elinajat pitenevät selvästi aiemmin ennakoitua enemmän. Nopeassa tahdissa päätöksentekijöiden ratkottavaksi on tullut se, miten rahoitetaan uusien ennusteiden ”lupaamien” lisäelinvuosien eläke- ja hoivamenot.  Kymmenessä vuodessa laskelmiin on ilmaantunut 3-4 lisäelinvuotta vuoteen 2050 mennessä.

Eläkejärjestelmässä elinaikakerroin käytännössä kumoaa pidemmän eläkeajan vaikutuksen eläkemenoon. Se edustaa siis monien ekonomistien toiveiden mukaista automaattista menokuria eli menohillintää ilman erillisiä päätöksiä vuosittain tai hallituskausittain. Toisessa vaakakupissa on se, että kuukausieläke vastaavasti pienenee, jos pidemmällä työuralla ei paikata elinaikakertoimen leikkausvaikutusta. Uusimman väestöennusteen mukaan kerroin leikkaa esimerkiksi 1980-luvun lopulla syntyneen vanhuuseläkkeestä noin 20 prosenttia.

Ekonomistiviisaus sanoo, että tulevat sukupolvet tulevat kompensoimaan elinaikakertoimen huomattavaa vaikutusta työskentelemällä pidempään, ja paraneva terveys ja toimintakyky antavat tähän edellytykset. Eläkemenoennusteissa on tehty oletus, että emme reagoi uusiin lisäelinvuosiin laisinkaan. Ainakin ekonomistille se olisi hyvä perustella. 

Yhteiskuntapolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa siihen, miten arvioidaan tavallisten kansalaisten muuttavan valintojaan, kun elinajat entisestään pitenevät. Julkinen talous ei ole ainoa sektori, joka siihen sopeutuu.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Leeper (2010) kirjoittaa, että finanssipoliittiset päätökset perustuvat usein epäsystemaattiseen spekulaatioon, joka perustuu enemmän politiikkaan kuin tieteeseen. Hän kutsuu tätä prosessia alkemiaksi. Finanssipoliittisissa päätöksissä ei oteta riittävän hyvin huomioon odotuksia tai dynaamisia vaikutuksia. Alkemiasta ei pidä vetää kovin syvällisiä johtopäätöksiä. Joskus sen yksinkertaisuus on kuitenkin havainnollista. Tämä kirjoitus on alkemiaa. Esittelemäni laskelma on äärimmäisyyksiin yksinkertaistettu, mutta sen pohjalta saa jonkinlaisen kosketuksen ikärakenteen muutoksen aiheuttamasta menopaineesta julkisen talouden suhteen.

Ikääntymisen makrotaloudellisia vaikutuksia on vähän vaikeaa tutkia empiirisesti. Tämä johtuu siitä, että vanheneminen on hidas prosessi verrattuna johonkin perinteisempään taloustieteelliseen ongelmaan kuten rahapolitiikan taloudellisiin vaikutuksiin. Pitkällä aikavälillä muuttujien välisiä korrelaatioita on helppo löytää, mutta kausaalisuuden todistaminen on vähintäänkin haastavaa. Pitkällä aikahorisontilla tapahtuu paljon asioita ja on vaikea varmasti sanoa, mikä liittyy väestön vanhenemiseen ja mikä johonkin muuhun ilmiöön. Esimerkiksi on vaikea sanoa kuinka yhteiskunnan ikääntyminen vaikuttaa työn tarjontaan. Pitkällä aikahorisontilla pitää ottaa huomioon, että ihmiset ovat entistä terveempiä, käyttävät parempaa teknologiaa kuin aikaisemmin (mikä esimerkiksi vähentää fyysisen työn kuormittavuutta), ovat aikaisempaa terveempiä ja niin edelleen. Muuttujat, jotka ovat lyhyellä aikavälillä eksogeenisiä muuttuvat endogeenisiksi. Siksi yhteiskunnan ikääntymisen tutkimuksessa talousteoreettiset mallit ovat keskeisiä. Toki teoreettisissakin malleissa on omat ongelmansa. Käsittelen seuraavassa väestörakenteen muutoksen vaikutusta sosiaali- ja terveysmenoihin (SoTe-menot).

Alla olevaan vasempaan kuvaan on hahmoteltu nuorison, työikäisten ja vanhusväestön suhteelliset osuudet populaatiosta. Kuvasta voi nähdä, kuinka työikäisen väestön osuus laskee ja vanhusväestön osuus nousee ajassa¹. Väestörakenteen ennustaminen ei ole helppoa, sillä pienetkin poikkeamat syntyvyydessä, kuolleisuudessa tai maahanmuuttopolitiikassa ovat pitkällä aikavälillä hyvin merkityksellisiä. Unohdetaan kuitenkin tämä epävarmuus ja otetaan luvut annettuina. Oikeanpuoleinen kuva kuvaa kuinka SoTe-menot jakautuvat väestöryhmien kesken. Jakaumat on laskettu siten, että vuoden 2006 SoTe-menot (per capita ikäryhmittäin) on pidetty vakiona ja vain väestörakenteen on annettu muuttua. Kuva havainnollistaa kuinka kasvava vanhusväestö syö entistä suuremman osan SoTe-menoista. Toisin sanoin työikäinen väestö joutuu merkittävästi kovemman paineen alaiseksi.

Kuvio 1. Sosiaali- ja terveysmenojen jakautuminen

Kuvio 2. Väestöryhmien osuudet

Yllä olevista kuvista näkee jakaumat, mutta entäpä tasot? Jakaumilla ei juuri olisi väliä, jos muuttujien tasot olisivat mitättömän pienet. Näin ei kuitenkaan ole. SoTe-menot vuonna 2006 olivat noin 8 prosentin luokkaa bruttokansantuotteesta. Jos menot/asukas-suhde pysyy ennallaan, niin SoTe-menot kasvavat yhteensä noin 24 % vuoteen 2020 ja 56 % vuoteen 2040 mennessä. Reaalisen tuotannon pitäisi kasvaa reilua puolentoista prosentin vauhtia vuodessa, jotta SoTe-menojen BKT-osuus pysyisi ennallaan. Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä?

Päällepäin näyttäisi siltä, ettei mitään fiskaalista ongelmaa ole, jos tuotanto kasvaa riittävän ripeää vauhtia. Ensimmäinen ongelma on siis talouskasvu. Pystyykö entistä pienempi työikäinen väestö tuottamaan riittävästi? Erityisesti julkisen sektorin tuottavuus olisi tärkeä saada kasvuun. Julkisen sektorin tuottavuuden parantamisesta on puhuttu paljon, mutta se ei ole oikein realisoitunut. Ei kai ole syytä olettaa, että se realisoituisi tulevaisuudessakaan, vaikka siihen pitää toki pyrkiä².

Toinen ongelma on sukupolvien välisessä tulonjaossa (oikeudenmukaisuudessa). Onko oikein, että yksi sukupolvi joutuu maksamaan suhteellisesti paljon enemmän vanhusväestön kustannuksista kuin toinen? Ehkä on, ehkä ei. Nuorempi sukupolvi on yleensä aina rikkaampi kuin edellinen. Yleinen teknologinen kehitys ja edelliseltä sukupolvelta periytynyt varallisuus pitää siitä huolen. Rikkaammalla on enemmän varaa maksaa, mutta mihin vedetään raja? Ongelma on tavallaan analoginen verotuksen progressiivisuuden kanssa.

Jos kaikki sujuu hyvin, siis niin kuin Strömsöössä, niin markkinamekanismi korjaa osan mahdollisista ongelmista. Lopusta huolehtii julkinen valta. Yksi tarina voisi olla seuraava. Väestön vanheneminen aiheuttaa eläköitymistä ja ennen pitkää pienemmän työikäisen väestön vuoksi työvoimapulaa. Suomeen muuttaa ulkomaista työvoimaa paikkaamaan työmarkkinoiden vajetta. Samanaikaisesti julkinen valta onnistuu pidentämään työuria entisestään³. Työurien pidentäminen ei kuitenkaan yksinään riitä. Julkisen vallan tuottavuus saadaan myös kasvuun tavalla tai toisella. Helppoa paperilla.

Mikä on todellisuus? Se jää nähtäväksi. Käytännössä poliitikkojen olisi pikkuhiljaa (lue: heti) otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava tekemään päätöksiä. Vuoden 2005 eläkeuudistus oli mm. hieno aloitus, mutta ei vielä lähimainkaan riittävä. Päätöksiä tulisi tehdä nyt. Päätöksiä ei välttämättä kannattaisi panna täytäntöön tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta finanssipolitiikan läpinäkyvyyden vuoksi asiasta pitäisi saada jotain konkreettista aikaan mahdollisimman pian. Keynes totesi aikanaan:”In the long run, we’re all dead”. Paljon parempi ohjenuora tähän hetkeen olisi kuitenkin: ”For the most of us, long run starts right now.”

Lähdeviittaukset

Leeper, E. M. (2010), Monetary Science, Fiscal Alchemy, NBER Working Paper Series 16510.
Soininvaara, O. (2009), Julkisen sektorin tuottavuus, Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö.
OECD (2010), Assessment and recommendations, OECD Economic Surveys: Finland 2010, OECD Publishing.

¹Luvut on otettu Tilastokeskuksen väestöennusteesta.
²Mielenkiintoinen katsaus julkisen sektorin tuottavuudesta ja siihen liittyvistä politiikkasuosituksista ks. Soininvaara (2009).
³Ks. esim. lista OECD:n politiikkasuosituksista.

  Kommentteja 0  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Erilaisilla sosiaali- ja talouspoliittisilla toimilla voidaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, kuten työelämään osallistumiseen ja eläkeiän valintaan, joista väestön ikääntymisen myötä on käyty paljon keskustelua. Kuitenkin olemassa olevien ihmisten määrä ja pidemmällä aikavälillä työikäisten määräkin riippuu ennen kaikkea syntyvyydestä. Syntyvyyden olisi helppo ajatella heijastavan lähinnä ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä: kuitenkin sen tiedetään vaihtelevan muistakin syistä ja toisaalta siihen pyritään politiikalla myös vaikuttamaan.

Vanhastaan oletetaan usein, että syntyvyys on pitkälti myötäsyklistä, so. lapsia tehdään enemmän nousu- kuin laskusuhdanteessa. Jossain määrin tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Olisikin ihme, jos jatkuva huoli talouden tulevaisuudesta ja myös tosiasiallisesti laskevat tulot eivät lainkaan vaikuttaisi ainakin joidenkin ihmisten perheenlisäyspäätöksiin.

Myötäsyklisyys sopii saumattomasti perinteiseen elättäjämalliin, jossa miehen työmahdollisuudet ja ansiot määrittävät sen, onko perheellä varaa hankkia lapsia. Naisten työssäkäynnin on kuitenkin ajateltu voivan jopa kääntää asiat päälaelleen: tällöin työttömyys saattaisi tarjota naiselle mahdollisuuden saada lapsi ilman vastaavaa työtulojen menetystä. Työvoiman määrää ennustettaessa usein myös otaksutaan, että naiset vastaavat työttömyyden kasvuun osittain vetäytymällä työmarkkinoilta. Toisaalta kasvavalla epävarmuudella työpaikkojen pysyvyydestä ja tulevaisuudennäkymistä voisi ajatella olevan negatiivisia vaikutuksia myös naisten lisääntymishalukkuuteen silloin, kun naisten työssäkäynti on normi. Ainakin heidän voisi otaksua pyrkivän siirtämään aiottua lapsen hankintaa vakaampiin aikoihin.

Tänä vuonna uutisoidussa raportissa todetaan, että maailmanlaajuinen taloustaantuma on monissa teollisuusmaissa aiheuttanut syntyvyyden pudotuksen aiempaan trendiin verrattuna joko niin, että trendi on kääntynyt päinvastaiseksi tai niin, että kasvu on pysähtynyt. Samaten Yhdysvalloissa on otsikoitu huolestuttavaa kehitystä syntyvyydessä, ja eniten kärsineet ryhmät ja alueet ovat myös kokeneet suurimpia syntyvyyden pudotuksia.

Suomessa syntyvyys ei Tilastokeskuksen lukujen perusteella lähtenyt merkittävään laskusuuntaan vuonna 2009, vaan ehkä jopa päinvastoin. Kontrolloimatta muita taustatekijöitä ja väestörakennetta on mahdoton arvioida, onko taloudellinen epävarmuus aiheuttanut jonkinlaisen tasosiirtymän vai tilapäisen pudotuksen syntyvien lasten määrässä. Edellisen laman aikana Suomessa koettiin jonkinlainen syntyvyyden nousu, jossa tosin lienee ollut roolinsa myös politiikkatoimenpiteillä. Kristiina Huttusen ja Jenni Kellokummun meneillään olevassa tutkimuksessa on kuitenkin alustavasti todettu, että kun pyritään tarkastelemaan syy-seuraussuhdetta työpaikan menetyksen ja syntyvyyden välillä, erityisesti korkeasti koulutetuilla tai palkatuilla naisilla irtisanominen aiheutti lähinnä syntyvyyden vähenemistä. Vähemmän koulutetuilla vaikutus oli vähemmän merkitsevä, muttei positiivinen. Lama-aikojen synkeillä pilvillä ei siis ole tästä päätellen edes sitä kultareunaa, että ne automaattisesti kohentaisivat väestörakennetta.

  Kommentteja 1  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Joulukuussa julkistettiin useita raportteja tulonjaosta ja sen kehityksestä. OECD:n tutkimusraportti ”Divided we stand, Why inequality keeps rising” tarkastelee, missä määrin talouden muutosvoimat ovat vaikuttaneet lähes kaikissa teollisuusmaissa havaittuun tuloerojen kasvuun 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Suomessa tämä kasvu oli nopeimpia. Tärkeimpiä työmarkkinoihin vaikuttaneita muutoksia olivat globalisaatio, koulutettuja suosiva tuotantoteknologian muutos, koulutustason voimakas nousu ja työmarkkinalainsäädännön ja -instituutioiden kehitys sääntelyä vähentävään suuntaan. Työikäisen väestön ansiotuloeroihin vaikuttavat sekä palkkahajonnan että työllisyyden muutokset, joilla eri tekijöitä tarkasteltaessa on usein ollut tuloerojen kehityksen kannalta vastakkaiset vaikutukset.

Vastoin yleistä käsitystä raportissa päätellään, etteivät kansainvälisen kaupan laajentuminen ja rahoitusmarkkinoiden avoimuus ole merkittävästi vaikuttaneet OECD-maissa ansiotuloerojen tai työllisyyden kehitykseen. Sitä vastoin teknologinen muutos ja suorien ulkomaisten investointien kasvu on lisännyt palkkahajontaa jakauman suurempipalkkaisessa osassa. Toisaalta koulutuksen vaikutus näkyy hallitsevana. Koulutetun työvoiman kasvu sekä hillitsi palkkahajonnan kasvun vaikutusta ansiotuloeroihin että nosti työllisyysastetta.

Vaikka tehdyt työtunnit vähenivät tarkastelujaksolla kautta koko palkkajakauman, oli työtuntien vähennys selvästi suurempi jakauman matalapalkkaisessa päässä lisäten ansiotuloeroja. Koko ansiotuloissa havaittu tuloerojen kasvu oli pitkälti tämän vaikutusta. Yleisesti ottaen muutokset pääomatuloissa eivät ole vaikuttanut merkittävästi tuloerojen kasvuun. Vaikka pääomatulojen osuus yleisesti kasvoi, osuus jäi vaatimattomalle, keskimäärin noin 7 prosentin tasolle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pääomatulojen osuus kaikista tuloista laski sekä ylimmässä että alimmassa tulokymmenyksessä. Sitä vastoin ylimmässä tulokymmenyksessä pääomatulojen osuus nousi erityisen voimakkaasti Pohjoismaissa ja Uudessa Seelannissa.

Lisäksi raportista käy ilmi yhteiskunnan instituutioiden ja politiikkavalintojen keskeinen merkitys. Sosiaaliturva, verotus, tulopolitiikka ja työmarkkinoiden säätely vaikuttavat tulonmuodostukseen ja muovaavat tulonjakoa. Talouden muutosvoimat kuten globalisaatio, siis kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden laajentuminen ja kasvu, vaikuttavat näiden puitteissa. Aina 1990-luvun puoliväliin asti sosiaaliset tulonsiirrot ja välitön verotus eliminoivat noin puolet markkinoilla muodostuvien tuloerojen kasvusta. Vaikka markkinatulojen eriarvoisuus lisääntyi tämän jälkeenkin, on julkisen vallan tuloeroja tasoittava vaikutus yleisesti ottaen heikentynyt eikä ole kyennyt hillitsemään markkinoilta tulevia tulonjakopaineita.

Suomessa julkistettiin 16.12 tulonjaon kokonaistilaston luvut vuodelta 2010. Suomen tulonjaon kehitys poikkeaa jossain määrin teollisuusmaiden yleislinjasta. Markkinatuloissa Gini-kertoimella mitatut tuloerot eivät ole kasvaneet 1990-luvun puolivälin jälkeen, vaan Suomen tuloerojen kasvu aiheutuu tulonsiirtojen ja välittömän verotuksen progressiivisuuden vähentymisestä. Suomessa kuten myös joissakin muissa teollisuusmaissa ovat ylimmät tulot kasvaneet erityisen voimakkaasti. Suomen ylimmän tuloprosentin tulojen reaalinen kasvu on 1990-laman jälkeen lähes kokonaan kertynyt pääomatuloista, ja niiden osuus heidän kaikista tuloistaan nousi noin 60 prosenttiin.

Vuoden 1993 verouudistus oli tärkein syy huipputulojen kasvulle. Hyvin varakkailla pörssin ulkopuolisten osakeyhtiöiden omistajilla oli ja on edelleen mahdollisuus vaikuttaa tulojensa koostumukseen ja muuntaa ansiotuloina korkealla rajaveroasteella verotettavia tuloja pääomatuloiksi ja heille lievän verotuksen piiriin. Näin ylimmän tuloprosentin keskimääräinen veroaste jäi 2000-luvun puolivälissä alle 30 prosentin.

OECD:n raportti kiinnittää huomiota suurituloisten veronmaksukyvyn lisäykseen ja näkee progressiivisen tuloverouudistuksen mahdollisuudet. Ne voivat olla tehokkaita erityisesti nyt, kun julkisen sektorin tasapainottaminen edellyttää myös verokertymien lisäämistä. OECD:n raportti painottaa, ettei tuloerojen kasvu ole väistämätöntä. Talouden muutosvoimien aiheuttamat paineet voidaan torjua hyvin suunnitellulla politiikalla. Raportin mukaan uudistukset voidaan toteuttaa niin, että samalla kun markkinoiden toiminta tehostuu ja työllisyyden kasvua tuetaan, myös eriarvoisuus vähenee.

  Kommentteja 1  |  Lue kommentit ja/tai kommentoi aihetta

Blogit 1 - 5 (yhteensä 82)