Takaisin

Lisääkö eriarvoisuutta globalisaatio vai kotimainen politiikka?

Lisääkö eriarvoisuutta globalisaatio vai kotimainen politiikka?

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana tuloerot ovat kasvaneet lähes kaikissa maissa. Samanaikaisesti Kiinan ja Intian voimakkaan kasvun vuoksi globaalit tuloerot ovat kaventuneet. Näin ollen on tullut entistä vaikeammaksi ja samalla tärkeämmäksi erottaa tekijöitä, jotka johtavat kansallisten ja globaalien tuloerojen kehitykseen.

Historiassa tuloeroja ja ylimpien tulonsaajaryhmien tulo-osuuksia ovat yleensä muuttaneet erilaiset mullistukset kuten lamat ja sodat. Teknologiset murrokset ovat myös vaikuttaneet kehitykseen. Paljon huomiota saanut Kuznets-käyrä (Kuznets 1955) perustuu juuri teknologiseen muutokseen. Sen mukaan teollisen murroksen alkuvaiheessa tuloerot kasvavat ja myöhemmin yhteiskunnan sopeutuessa tuloerot alkavat tasoittua.

Viime vuosikymmenet eivät ole kehittyneissä maissa olleet sopusoinnussa alkuperäisen Kuznets-käyrän kanssa. Tästä syystä jotkut ovat esittäneet siitä uudelleentulkinnan. Tämän näkemyksen mukaan 1990-luvulla olisi alkanut teolliseen vallankumoukseen verrattava uusi vaihe. Suosittu teknologiaselitys on myös ollut informaatioteknologian aikaansaama ja koulutettuja suosiva muutos työelämässä, joka on aiheuttanut palkkaerojen kasvua.

Ansiotuloerot ja korkeampaa ammattitaitoa suosiva teknologia

Tarkastellaan tätä väitettä yksinkertaisessa tyylitellyssä mallissa. Siinä mallitetaan kilpailua koulutuksen (korkeamman ammattitaidon tarjonnan) ja teknologian (korkeamman ammattitaidon kysynnän) välillä. Oletetaan edelleen teknologisen muutoksen suosivan korkeamman ammattitaidon ihmisiä, eli heidän taitonsa tulevat ajan myötä entistä hyödyllisemmiksi. Näin ollen heihin kohdistuva kysyntä kasvaa. Jos korkeamman ammattitaidon tarjonta on vakio, niin näiden ihmisten suhteellinen palkka (koulutus- tai taitolisä, skill premium) kasvaa ajan myötä. Ainoa keino hillitä palkkaerojen kasvua on kasvattaa korkeamman ammattitaidon tarjontaa lisäämällä koulutusta.

Esimerkiksi Goldin ja Katz (2010) löysivät ajanjaksolta 1890–2005 negatiivisen korrelaation USA:n college-koulutettujen työntekijöiden kasvun ja ”koulutuslisän” muutoksen välillä. 1980–90 luvuilta alkaen koulutettujen määrän kasvu on kuitenkin vähentynyt, ollen toki edelleen positiivinen. Näin ollen se on johtanut ”koulutuslisän” ja palkkaerojen kasvuun. Goldinin ja Katzin (2010) politiikkasuositus oli koulutusinvestointien lisääminen.

Entä Suomessa? Suomessahan palkkaerojen kasvu on ollut varsin vaatimatonta. Käytettävissä olevien tulojen erot saatiin 1990-luvun puolivälistä lähtien ennätykselliseen kasvuun omituisen verojärjestelmämme ansiosta. Sama järjestelmä on kaikessa olennaisuudessaan edelleen käytössä. Muutama päivä sitten pääministeri ja valtiovarainministeri vahvistivat, ettei muutosta ole tulossa.

Tyylitellyssä mallissa on heikkouksia. Onko koulutuksen ja teknologisen kehityksen välinen kilpailu palkkaerojen keskeisin määrittäjä pitkällä aikavälillä? Muillakin tekijöillä on iso rooli, esimerkiksi työmarkkinainstituutioilla (palkkausasteikot sekä minimi- ja maksimipalkat).

”Palkka on yhtä kuin rajatuottavuus” on myös hyvin naiivi tarina. Käytännössä on mahdotonta mitata tarkasti yksilöiden tuottavuuksia, ja pahimmillaan se johtaa usein mielivaltaisuuksiin. Itse asiassa mielivaltaisuuksien vähentäminen perustelee kiinteämpää, so. jäykempää palkka-asteikkoa. Käytännössä on vaikeaa kirjoittaa täydellistä sopimusta. Tällöin sekä työntekijän että työnantajan etu on sitoutuminen etukäteen palkka-asteikkoon ja pitempiaikaisiin sopimuksiin.

Esimerkiksi jos yritys toimii paikallisena monopsonina1 ja palkkaa tietyn ammattitaidon omaavia työntekijöitä, niin tässä tilanteessa minimipalkan nostaminen on perusteltua. Kun minimipalkka on hyvin alhainen (USA:ssa 1990:n alussa tai nyt 2010 alussa), minimipalkan nostaminen voi lisätä työllisyyttä lisäämällä työn tarjontaa (Card ja Krueger 1995).

Lisäksi kahden ryhmän malli ei riitä selittämään monissa maissa meneillään olevaa kehitystä, jossa varsin hyvin koulutettujen ryhmien ammatit ja työpaikat ovat katoamassa. Usein tämä muutos selitetään teollisten työpaikkojen vähenemisenä. Samalla annetaan se kuva, että teollisuuden merkitys koko ajan pienenee. On totta, että teollisten tuotteiden valmistus ei vaadi enää niin paljon työvoimaa kuin ennen eli työ tuottavuus on kasvanut. Monien asiantuntija-ammattien olemassaolo perustuu kuitenkin teolliselle tuotannolle. Näitä ammatteja ei olisi ilman laitteiden teollista valmistusta.

Ulkomaankaupan kasvu

Kansainvälisen kaupan teorian perusmallia, ns. Heckscher–Ohlin-mallia (HO) on käytetty selittämään ulkomaankaupan roolia tuloerojen kehityksessä. Perusmalli valaisee lopputuotteiden kauppaa kahden maan välillä, jotka eroavat niiden käytössä olevien suhteellisten tuotannontekijävarantojen suhteen. Kummallakin maalla on käytössä sama teknologia. Malli olettaa, että tuotannontekijät voivat vapaasti liikkua maan sisällä sektoreiden välillä. Mallin yksinkertaisin versio – kaksi maata, kaksi tuotetta ja kaksi tuotannontekijää – ennustaa, että maan jossa on suhteellisesti enemmän koulutettua työväkeä ja pääomaa, pitäisi erikoistua tuottamaan korkeamman teknologian tuotteita (so. kehittyneissä maissa). Jos maalla on suhteellisesti enemmän vähemmän koulutettua työväkeä ja pääomaa, sen tulisi viennissään erikoistua tuotteisiin, joissa käytetään vähemmän koulutettua työväkeä (so. kehittyvissä maissa).

Tällainen kaupan rakenne nostaa kehittyneiden maiden vientituotteiden hintoja ja samalla lisää koulutetun väen kysyntää ja näin lisää palkkaeroja koulutetun ja vähemmän koulutetun työväen välillä.  Kehittyvissä maissa taas tapahtuu HO-mallin mukaan vastakkainen kehityskulku. Kaupan avautumisen alkuvaiheissa 1960- ja 1970-luvuilla ei kuitenkaan tapahtunut mallin ennusteiden mukaista tuloerojen kasvua kehittyneissä maissa, erityisesti USA:ssa.

Palkkaerojen kasvun 1980-luvulta lähtien, taas erityisesti USA:ssa, on usein tulkittu olevan sopusoinnussa HO-mallin yksinkertaisen version kanssa. Palkkaerojen kasvu koulutettujen ja vähemmän koulutettujen välillä 1980- ja 1990-luvuilla osui samaan aikaan, kun ulkomaankauppa rikkaiden ja köyhien maiden välillä kasvoi entisestään.

Korkeamman ammattitaidon omaavien työntekijöiden palkka- ja työllisyysosuudet kasvoivat 1980- ja 1990-luvuilla monissa kehittyneissä maissa kaikilla toimialoilla, mukaan lukien myös alat, joilla ei käydä ulkomaankauppaa. Tämä on ristiriidassa HO-mallin kanssa. Lisäksi monet tutkimukset ovat osoittaneet, että vastoin HO-mallin ennusteita monissa kehittyvissä maissa palkkaerot ryhmien välillä kasvoivat ulkomaankaupan vapautumisen aikoihin 1980- ja 1990-luvuilla. Ns. ”liikatyövoima” (”reserve army”) on mahdollistanut palkkojen asetannan eksogeenisuuden. Tästä ovat hyötyneet myös ja nimenomaan pääoman omistajat.

Rahoitussektori ja globalisaatio

Tutkimus näyttää epäilevän ulkomaankaupan kasvun suurta roolia kehittyneiden maiden tuloerojen kasvun selittäjänä. Yksi näkyvä piirre viime vuosikymmenien aikana on ollut voittojen kansantulo-osuuden kasvu. Näin ollen pääoman rooli on merkittävästi kasvanut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Rahoitussektori, erityisesti USA:ssa, ajoi aktiivisesti pääoman (finanssipääoman) vapaata liikkuvuutta. Tässä se on myös onnistunut.

Aina vuoden 2008 kriisiin tultaessa lähes tavanomaisena viisautena pidettiin sitä, että pääoman vapaasta liikkuvuudesta hyödymme me kaikki. Kriisin myötä äänenpainot vaimenivat. Säätelystä vapaan rahoitussektorin aiheuttaman kriisin maksajiksi joutuivat työntekijät ja pienyrittäjät. Nykyisessä kriisissä voittajina ovat selviytyneet keskeiset ”pelurit” kuten Goldman Sachs USA:ssa. Samoja piirteitä, tosin pienemmässä mittakaavassa, löytyy Suomen 1990-luvun alun kriisistä. Siksi ”pankkiireilla” on myös paljon varallisuutta.2

Varallisuuden kasaamista on helpottanut se, että ”pankkiirit” ovat olleet itse kirjoittamassa sääntöjä, joilla he pärjäävät jopa kriiseissä, joita he ovat olleet itse luomassa. Bertolt Brechtin toteamus ”pankin ryöstäminen ei ole mikään rikos pankin omistamiseen verrattuna” on nykyaikana jopa osuvampi kuin silloin ennen, jolloin ”tylsä” säädelty pankkitoiminta ei synnyttänyt kriisejä.

Vuosina 2007–2008 alkanut finanssikriisi oli hyvä opetus niille, jotka eivät uskoneet varoituksia säätelemättömäksi jätetyn globaalin rahoitussektorin uhista koko maailmantaloudelle. Vielä keväällä 2007 silloiset pääministeri ja valtiovarainministeri pitivät Suomen taloutta niin vahvana, että se kestää USA:n rahoitusmarkkinoita uhkaavan kriisin. Mielenkiintoista on myös se, että rahoitussektori – koko nykysotkun käynnistäjä – haluaa pitää huomion ”jäykissä” työmarkkinoissa3. Se on onnistunut myös jarruttamaan itseensä kohdistuvia säätelyhankkeita. On pelättävissä, että seuraava finanssikriisi alkaa ennen kuin rahoitusmarkkinoiden säätelyssä päästään todellisiin tekoihin.

Automaatio, globalisaatio ja eriarvoisuus

Teknologinen kehitys on myös mahdollistanut globaalit työmarkkinat, jotka eivät edellytä muuttamista muualle. Näin syntyneet uudet mahdollisuudet ainakin osalle työvoimaa ovat samalla pahentaneet eriarvoisuutta maiden sisällä. Intia on hyvä esimerkki tästä. Tämä tilanne on synnyttänyt etujen ristiriitaa sekä eri työntekijäryhmien kesken kehittyneiden maiden sisällä että kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden työntekijöiden välillä. Näihin ristiriitoihin keskittymisellä viedään huomio pois työn ja pääoman välisestä vastakkainasettelusta. Jo nyt tapahtunut teollinen automaatio (robotisoituminen) yhdessä globaalien työmarkkinoiden kanssa on korvannut työtä, mutta myös kasvaneet voitot yrityksille ja koneiden omistajille ovat syrjäyttäneet työntekijöiden tuloja.

Kysymys on hyvin paljon samanlaisesta tilanteesta, mitä James Meade (1964) ennakoi kauan sitten kirjassaan. Hän pohti myös keinoja tilanteen korjaamiseksi. Hänen radikaalein ehdotuksensa oli omistuksen demokratisointi niin, että työntekijät tulevat mukaan yritysten omistukseen. Vähemmän radikaali keino on sellaisen koulutuksen lisääminen, joka vahvistaa työntekijöiden niitä taitoja, jotka täydentävät teknologiaa ja samalla kasvattavat työtuloja.

Tarvitaan myös uusia tulonsiirtovälineitä. Työtulojen kansantulo-osuuden pieneneminen ei ole välttämätön seuraus teknologian noususta. Julkisen vallan on luotava keinoja verotuksessa ja voittojen jakamisessa. Tämä mahdollistaa työntekijöiden neuvotteluvoiman kasvamisen. Kaikkia näitä keinoja edesauttaisi kansainvälinen yhteistyö, joka tasaisi voimasuhteita rikkaiden ja köyhien ihmisten ja maiden välillä.

Ilmastomuutos ja eriarvoisuus

Monien mielestä tärkein ulkoisvaikutus on ilmastonmuutos. Syksyllä 2006 Britanniassa julkistettu Stern Review (Stern 2006; ks. myös Stern 2015) pitää ilmastonmuutosta markkinoiden suurimpana epäonnistumisena. Ilmastonmuutos on hyvin monimutkainen ulkoisvaikutus. Se on alkuperältään ja vaikutuksiltaan globaalinen. Toiseksi kasvihuonekaasujen päästöjen vaikutukset ilmenevät pitkällä viiveellä ja riippuvat niiden varannoista pikemminkin kuin virroista. Kolmanneksi ilmastonmuutoksen kustannuksiin liittyy melkoinen epävarmuus.

On selvää, että ilmastonmuutokseen vaikuttaminen on hankalampi asia kuin moniin muihin ulkoisvaikutuksiin vaikuttaminen. Ilmastonmuutoksessa kaikki päästöjen tuottajat tietyllä ajanjaksolla ovat yhteisesti vastuullisia muutoksista kunkin yksilön ilmastossa kunakin hetkenä, ja kaikki ihmiset eivät kärsi samassa määrin. Ilmastonmuutos on siten hyvin olennaisesti sekä sukupolvien välinen että kansainvälinen ongelma.

Ilmastomuutoksen suurimmat kärsijät ovat maapallon köyhimmät asukkaat. Ilmastomuutos on jo käynnistänyt muuttoliikkeen. Osaltaan tästä syystä hallitsemattomasta työvoiman liikkuvuudesta on tullut iso ongelma. Se luo jännitettä globaalin ja kansallisen eriarvoisuuden välille. Se on yhtä aikaa eettinen ja taloudellinen kysymys. Sitä ei voi ratkaista kansallisesta näkökulmasta.

Löytyykö kosmopoliittiselle näkökulmalle poliittista kannatusta? Tällä hetkellä ei siltä näytä eikä pelkästään Trumpin takia. Yhteiskuntafilosofisessa kirjallisuudessa on käyty kiinnostavaa keskustelua siitä, vaatiiko globalisaatio myös globaalia näkökulmaa etiikkaan. Amartya Sen (2009) ja Peter Singer (2002) ovat olleet kosmopoliittisen näkökulman näkyvimpiä edustajia. Thomas Nagel (2005) taas edustaa kantaa, että oikeudenmukaisuus on välttämättä rajattava olemassa oleviin poliittisiin rakenteisiin eli nykyisiin kansallisvaltioihin.

 

Viitteet

1 Manning (2006) osoittaa Britannian aineistolla, että paikalliset monopsonit ovat huomattavasti luultua yleisempiä. Oppikirjoissa työmarkkinoiden monopsonilla tarkoitetaan ainoaa työn kysyjää eli ainoaa työnantajaa. Manning määrittelee monosoni-tilanteen laajemmin. Hän ottaa huomioon erilaiset kitkatekijät, jotka sitovat työntekijää tietylle paikkakunnalle. Pitkien etäisyyksien Suomessa tämä voi olla vielä yleisempää. Monissa ammateissa myös julkinen sektori on monopsonin asemassa.

2 Kay (2015) kirjoittaa: “Ja miksi se on niin tuottoisaa? Maalaisjärki tuo mieleen, että jos suljettu piiri ihmisiä jatkuvasti vaihtaa keskenään paperinpalasia, niin näiden paperinpalasten kokonaisarvo ei muutu paljoa, jos ollenkaan. Jos sen suljetun piirin jotkut jäsenet tekevät ylimääräisiä voittoja, niin näitä voittoja voidaan tehdä ainoastaan saman piirin toisten jäsenten kustannuksella. Maalaisjärki sanoo, että tämä toiminta jättää näiden kaupattujen sijoituskohteiden lähes muuttumattomaksi, eikä sellainen toiminta kokonaisuudessaan voi tuottaa rahaa. Mikä tarkkaan ottaen on vikana tässä maalaisjärjen näkökulmassa? Eipä juuri mikään, on minun johtopäätökseni.”

3 Kun Yhdysvaltain keskuspankin (”Fedin”) entinen pääjohtaja Bernanke (2015) vaati euromailta ja erityisesti Saksalta fiskaalista elvytystä blogikirjoituksessaan, hän ei pitänyt ongelmana rakenteellisia (so. työmarkkinoiden) ”jäykkyyksiä”, jotka meillä ovat toistuva mantra: ”En muuten laittaisi ”rakenteellisia jäykkyyksiä” kovin korkealle tällä listalla. Rakenteelliset uudistukset ovat tärkeitä pitkän aikavälin kasvulle, mutta kustannuksia alentavat toimenpiteet ovat vähemmän relevantteja silloin kun monet ovat jo työttöminä; lisäksi rakenteellisia ongelmia on ollut Euroopassa pitkän aikaa, joten ne eivät voi selittää talouskehityksen viimeaikaista heikkenemistä.”

Share

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Pitkänsillanranta 3 A 6. krs
00530 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Erikoistutkija, tiedottaja
Heikki Taimio
Puh. (09) 2535 7349

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share