Takaisin

Pitäisikö ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen laskea työttömyyden keston myötä?

Pitäisikö ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen laskea työttömyyden keston myötä?

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen eli työttömyyden keston myötä pienenevä korvaus on viime aikoina saanut kasvavaa kannatusta poliitikkojen, virkamiesten ja elinkeinoelämän järjestöjen puheenvuoroissa. Toki VM:n virkamiesjohto on jo vuosikymmeniä vaatinut tällaista porrastamista. Näin teki hiljattain myös Suomen Pankin edustaja lausunnossaan eduskunnan talousvaliokunnalle toteamalla: “tutkimustieto viittaa siihen, että työllisyyttä on mahdollista nostaa mm. porrastamalla ansiosidonnaista työttömyysturvaa” (Eriävä mielipide 1 TaVL:n lausuntoon 11.11.2019).

Työttömyysvakuutuksen kannustinvaikutuksista, siis siitä, miten vakuutus vähentää työnetsintäponnisteluja ja pitkittää työttömyysjaksojen kestoa, on toki olemassa laaja tutkimuskirjallisuus. Mutta mainitsematta jäi, mistä tämä porrastusta koskeva tutkimustieto on peräisin. Toisaalta tämä kanta on vastoin sosiaalivakuutuksen sitä periaatetta, jonka mukaan suurempi riski (pitempi työttömyysjakso) vaatii parempaa vakuutusturvaa.

Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2016 raportti antaa varsin pessimistisen kuvan taloustieteellisen tutkimuksen annista toteamalla, ettei yksimielisyyttä ole löytynyt työttömyyskorvauksen aikaprofiilista. Raportin kantansa tueksi viittaama kirjallisuus (Cahuc ja Zylberberg 2004, Holmlund 2015 sekä Kolsrud et al. 2015; julkaistu 2018) on valittu oudosti. Cahucin ja Zylberbergin artikkelilla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä jo ainakin Shavellin ja Weissin (1979) artikkelista lähtien on tiedetty, eli ilman empiiristä lisätietoa työttömyyskorvauksen aikaprofiili voi olla kasvava, vakio tai laskeva.

Holmlund (2015) esittää kirjallisuuskatsauksessaan lähinnä mielipiteen työttömyyden keston myötä alenevan korvauksen puolesta. Sen sijaan Kolsrudin et al. (2015) tutkimuksella on huomattavasti enemmän tutkimusevidenssiin perustuvaa sanottavaa aikaprofiilista. Jo Chettyn ja Finkelsteinin (2013) katsausartikkeli piti siihenastisen aikaprofiilia koskevan tutkimuksen merkittävimpänä puutteena sitä, ettei teoriaa ole kyetty kytkemään työttömien todellisiin tuloihin, kulutukseen ja varallisuuteen.

Ruotsissa työttömyyskorvausten porrastaminen heikensi työllistymistä ja vakuutusturvaa

Kolsrud et al. (2015) ottivat merkittävän edistysaskeleen asiantilan korjaamiseksi. He tarkastelivat Ruotsin työttömyyskorvausjärjestelmän vakuutushyötyjä työttömyysjakson eri vaiheissa ja ottivat huomioon myös kannustinvaikutukset. Tutkijat käyttivät rekisteriaineistoja tuloista, kulutuksesta ja varallisuudesta. Tutkimuksessa käytettiin hyväksi sekä aiemman palkan ja korvaustason välistä riippuvuutta että Ruotsissa vuosina 2001–2002 tehtyä reformia, jossa työttömyyskorvauksen taso nostettiin alkuvaiheessa ja alennettiin 140 työttömyyspäivän jälkeen. Tutkimus osoitti, että reformilla saatiin aikaan haitallinen kannustinvaikutus työllistymiseen. Tämä johtui korvausasteen nostamisesta työttömyyden alkuvaiheessa, jolloin haitalliset kannustinvaikutukset työllistymiseen osoittautuivat suuremmiksi kuin myöhemmin.

Lisäksi ajan myötä aleneva korvaus heikensi työttömän vakuutusturvaa. Tämä tuli ilmi kulutustason laskuna työttömyyden pidentyessä. Koska erityisesti pitkäaikatyöttömillä oli heikommat mahdollisuudet kulutuksen tasoittamiseen ajan suhteen, korvausten leikkaaminen heikensi heidän tilannettaan. Toisin sanoen työttömyyden keston suhteen aleneva työttömyyskorvausjärjestelmä heikensi sekä kannustimia työllistyä että vakuutusturvaa. Kolsrudin et al. (2015) tutkimus ei siis antanut empiiristä tukea työttömyyden keston suhteen alenevalle korvaukselle Ruotsissa vallitsevissa oloissa.

Unkarilaiset Lindner ja Reizer (2016, 2019) tutkivat Unkarin vuoden 2005 työttömyysturvareformia. Heidän tutkimuksensa antaa puolestaan tukea alenevalle aikaprofiilille. Tämä on huomioitu HS:n artikkelissa (16.1.2020). Siinä todetaan: ”Työttömyysturvan porrastusta on kokeiltu esimerkiksi Unkarissa, jossa tulokset ovat olleet myönteisiä”. Tarkkaan ottaen kyse ei ollut kokeilusta vaan vuonna 2005 tehdystä reformista, jota tutkimus käytti empiirisen tutkimuksensa perustana verraten työllistymistä ennen ja jälkeen reformin. HS:n artikkeli ei jostain syystä mainitse lainkaan Ruotsin reformia koskevaa tutkimusta.

Jos Ruotsin ja Unkarin reformeihin perustuvien tutkimusten perusteella poliitikkojen ja heidän taustatahojen pitäisi päättää työttömyyskorvauksen porrastuksesta, mitä tietoa he tarvitsisivat näistä tutkimuksista? Ensinnäkin pitäisi tietää reformien eroista, korvausjärjestelmien historiasta, työmarkkinoista näissä maissa ja millaisia työttömiä tutkittiin.

Unkarin työttömyysturvareformista ei voida vetää johtopäätöksiä Suomelle

Unkarissa ansiosidonnainen työttömyysvakuutus (kesto kaikkiaan 270 päivää) porrastettiin. Työttömyyden alkuvaiheessa (90 päivää) korvausta nostettiin noin 50 prosentilla ja loppuosalla (180 päivää) sitä laskettiin ”budjettineutraalisti” tätä vastaavasti. Ruotsissa korvausta nostettiin työttömyyden alkuvaiheessa 140 päiväksi. Unkarin tutkimus koski 25–49 vuotiaita ja painottui keskimääräistä selvästi korkeampaa työttömyyskorvausta saaviin. Lisäksi nopeasti työllistyvät saattoivat saada työllistymisbonuksen.

Unkarissa korvauksen nosto työttömyyden alussa ei näyttänyt heikentävän kannustimia työllistyä, kun taas sen myöhempi leikkaus paransi kannustimia noin 60 päivän jälkeen. Ruotsissa korvauksen nosto porrastuksen jälkimmäisellä osalla puolestaan heikensi kannustimia työllistyä vähemmän kuin työttömyyden alussa tehty nosto. Unkarissa ei voitu tutkia työttömyysturvan vakuutushyötyä. Reformin onnistumista arvioitaessa tärkeää olikin se, ettei reformi näyttänyt heikentävän työllistymisen jälkeistä palkkatasoa, kun sitä verrataan korvauksen perusteena olevaan (laskennalliseen) palkkatasoon ennen ja jälkeen reformin. Itse asiassa näin arvioituna palkkataso lievästi (ja tilastollisesti merkitsevästi) nousi reformia edeltävään verrattuna.

Unkarissa työttömät työllistyivät palkalla, joka oli keskimäärin noin 15 prosenttia pienempi kuin se palkka, josta korvaus lasketaan (viimeisen 4 vuosineljänneksen keskipalkka). Pohjoismaissa irtisanotut työntekijät sitä vastoin työllistyvät uudelleen palkalla, joka on hyvin lähellä irtisanomista edeltävän vuoden palkkaa. Ruotsissa ja Suomessa uusi vuosiansio on keskimäärin alle 5 prosenttia aiempaa pienempi (OECD 2013, kuvio 10). Näin suhteellisesti vertailtuna Unkarin ja Pohjoismaiden työttömien saamissa palkkatarjouksissa on selvä ero, puhumattakaan absoluuttisesta palkkatasosta.

Lisäksi maiden instituutioissa on paljon eroja. Ruotsin (ja myös Suomen) työttömyysturva on selvästi parempi kuin Unkarissa sekä korvausasteella arvioituna (Ruotsin tutkimuksessa keskimäärin 72 %) että erityisesti tasoltaan. Myös kesto on pidempi. Unkarissa ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen (korvausaste keskimäärin 45 %) maksimikesto oli 270 päivää, jonka jälkeen voidaan saada 90 päivää matalampaa tukea (taso yksinäiselle noin 100 €/kk). Nykyisin ansioturvan maksimikesto on Unkarissa kolme kuukautta. Olisiko tästä opiksi Suomelle? Ehkä ei.

Työttömyysvakuutuksen kannustinvaikutuksiin ja vakuutushyötyihin vaikuttavat sekä maiden instituutiot että työntekijöiden taloudelliset lähtökohdat. Saatuun vakuutushyötyyn vaikuttaa mahdollisuus tasata työttömyyden aikaista kulutusta aiempaan kulutustasoon nähden. Tämä taas riippuu aiemmin kerrytetyn varallisuuden määrästä (pahan päivän varalle säästäminen) ja luotonsaannista.

Molempien tutkimusryhmien tulokset ovat ”lokaaleja”. Ne siis kertovat vain siitä, ovatko olemassa olevan järjestelmän hienosäädöt sitä parantavia vai heikentäviä. Tämä ei kerro siitä, miten työttömyysvakuutus tulisi laajemmin järjestää, ts. voitaisiinko laajoilla järjestelmää mullistavilla reformeilla saada aikaan lähtötilannetta parempi lopputulos. Toisaalta on selvää, kumman maan työmarkkinainstituutiot ja laajemminkin yhteiskunnan rakenteet ovat Suomea lähempänä. Lisäksi on hyvä muistaa, että Ruotsi kuuluu Suomen tavoin ns. Gent-järjestelmän maihin, joissa voi halutessaan lisätä vakuutusturvaa kuulumalla työttömyyskassaan.

Työttömyyden keston myötä kohoavasta työttömyysturvasta on hyötyä

Ansiosidonnaisen korvauksen kesto lyhentämistä on myös vaadittu keinona saada työttömät nopeammin töihin. Sipilän hallitushan jo näin tekikin. Työttömyyden keston lyhentämiseen keskittyvä logiikka on yksinkertainen: palkitaan niitä, jotka löytävät uuden työpaikan muita työttömiä nopeammin. Mutta miksi siitä pitäisi palkita? Tunnetusti työttömien kulutus laskee korvausjakson pitkittyessä ilman korvausten alenemistakin. Miksi tällaisessa maailmassa tarvittaisiin vielä erikseen etujen leikkausta korvauksenjakson aikana?

Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että työttömyysvakuutuksen tavoitteena on sekä turvata työttömäksi joutuvan ansionmenetyksiä että ylläpitää kannustimia palata takasin työhön (Työttömyys- ja sosiaalivakuutuksesta tarkemmin ks. Tuomala 2019). Sipilän hallituksen työttömyysturvaa koskevat muutokset kohdistuivat työttömyysvakuutuksen kannustinvaikutuksiin, joita kutsutaan myös moral hazard –vaikutuksiksi (joka ei tarkoita moraalikatoa kuten se usein virheellisesti suomennetaan.) Sen sijaan vakuutusjärjestelmän turvaominaisuus unohtui. Juuri työttömyyden pitkittymisen varalta työntekijä on järjestelmässä vakuutettu. Työttömyyden pitkittyminen ei ole pelkästään huono asia, sillä työtön saattaa löytää omia taitojaan paremmin vastaavan työn, jos hän etsii kauemmin ja perusteellisemmin. Tästä hyötyy myös työnantaja ja koko yhteiskunta. Kyyrän ja Pesolan (2017) tutkimus suomalaisella aineistolla tukee tätä osoittamalla, että ansioturvan kesto vaikuttaa merkittävästi myös työttömyyden jälkeiseen palkkatasoon ja työsuhteen kestoon.

Share

Pitäisikö ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen laskea työttömyyden keston myötä?

  1. Kiitoksia mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja seikkaperäisestä artikkelien sisällön avaamisesta.

    Mietin vielä, osaisitko valaista hieman, miksi Kolsrudin kuviossa 7 esitetään “actual flat policy” huomattavasti “optimal flat policyä” korkeampana replacement raten tasona?

    Tulkitsen itse, että tämä implikoi kai jonkun “aktuaalisen tasapolitiikan” olevan verrattuna “optimaaliseen tasapolitiikkaan” moraalikadon ja vakuutushyödyn näkökulmasta liian korkea?

    Mitä johtopäätöksiä me voimme vetää tästä Suomen työttömyysturvan osalta? Onko Suomen työttömyysturva vakuutushyödyn ja moraalikadon suhteen (joka tässä nyt sitten tuottaa optimaalisen pisteen hyvinvoinnin näkökulmasta) liian korkea, liian matala, vai täsmälleen oikea?

    terv,
    jukka

  2. Vastaus Jukan kysmykseen kai löytyy suoraan Kolsrud et al. paperista, jos Ruotsi kelpaa malliksi:

    “In particular, our model predicts that welfare would be maximized by setting b1=.48 for the short-term unemployed and b2=.68 for the long-term unemployed (while keeping the tax rate unchanged).”

    Eli kaikkia korvauksia pienemmäksi, mutta isompi leikkuri työttömyysjakson alkupäässä? Disclaimer: Tämä ei siis ollut minun vaan Kolsrud et al. suositus – ainakin työpaperiversiossa, joka aukesi yliopiston verkon ulkopuolellakin.

  3. Koko ansiosidonnainen etuusjärjestelmä tulee lopettaa. Itse perustoimeentulolla elävänä en voi hyväksyä tällaista hyväosaisten etuusapparaattia, joka antaa eniten niille jotka jo ovat eniten saaneet. Kaikille sama työttömyyden aikainen perustoimeentulo niin kannustimet ovat kaikille samat.

  4. Kolsrud et al. (2018) tutkimus (ja blogimme) keskittyi siihen, pitäisikö työttömyyskorvauksen laskea työttömyyden keston myötä. Tässä keskustelu näyttää siirtyneen siihen, onko työttömyyskorvauksen taso liian korkea. Tämä on eri, mutkikkaampi ongelma.

    Korvaustason optimaalisuuden arviointi riippuu olennaisesti tiedosta, jota ei saada työmarkkinoilta, kuten työttömien todelliset tulot, kulutus ja varallisuus. Tätä Chetty & Finkelstein (2013) korostivat ja juuri tästä syystä Kolsrud et al. (2018) tutkimus on eri jatkotöineen uraauurtava.

    Jatkotutkimuksessa The Value of Unemployment Insurance Landais & Spinnewijn (2019) tarkastelevat monipuolisemmin työttömyyskorvausjärjestelmän vakuutushyötyä, kun työttömyyskorvausta nostetaan vähän. Tätä (marginaalista) vakuutushyötyä arvioitaessa keskeisenä suureena on työttömyyden ja työllisen kulutuksen välinen rajasubstituutiosuhde.

    Vakuutushyötyä voidaan tarkastella ainakin kolmella eri tavalla.
    Ensimmäinen tapa perustuu havaintoon työttömyyden aikaisesta kulutustason laskusta. Vakuutushyödyn arviointi perustuu ennalta kiinnitettyyn arvioon kuluttajan suhteellista riskiaversiota mittaavasta parametrista (”hyötyfunktion” suhteellinen kaarevuus) ja kulutustason alentumisesta. Näillä approksimoidaan (Taylorin kaava) sitä, miten suuri on työttömyyden aiheuttama ”hyödyn menetys”. Tähän sisältyy useita oletuksia, esimerkiksi työttömät ja työlliset saavat saman ”hyödyn” yhtäläisestä kulutustasosta ja approksimoinnissa käytetty (ulkopuolisista lähteistä saatu) riskinaversioparametri on oikea ja riippumaton siitä, ollaanko työttömiä vai töissä. Kolsrud et al. (2018) käytti tätä.

    Toinen menetelmä tarkastelee rajakulutusalttiuksia. Rajakulutusaltttiuksien (työttömänä ja työllisenä) avulla saadaan alaraja vakuutushyödyn suuruudelle. Landais & Spinnewijn käyttävät hyväkseen tulojen eksogeenista vaihtelua ja estimoivat työttömyyden seurauksena havaitun muutoksen rajakulutusalttiudessa.

    Kolmas tapa käyttää hyväksi Ruotsissa käytössä olevaa Gent -järjestelmää. Siinä voidaan hankkia lisävakuutusta ja vakuutushyötyä voidaan arvioida suoraan työntekijöiden tekemien valintojen perusteella (”revealed preference”).

    Kuten Jukka ja Roope huomasivat, kulutustason alentumiseen perustuva menetelmä, jota Kolsrud et al. (2018) käytti viittaa siihen, että Ruotsin työttömyysvakuutuksen korvaustaso on ”liian korkea”, mutta toisaalta menetelmien (2) ja (3) avulla arvioitu vakuutushyöty on verrannollinen ellei jopa korkeampi, kuin sitä vastaava marginaalinen kustannusvaikutus, joka on seurausta työttömyyden pitkittymisestä Landais & Spinnewijn (2019).

    Kaiken kaikkiaan jopa lokaalin arvion muodostaminen työttömyyskorvauksen optimaalisuudesta on monimutkaista ja vastaus riippuu olennaisesti siitä, kuinka hyvin vakuutushyöty saadaan haarukoitua. Vakuutuksen kannustinvaikutus on jossain määrin selvempi, vaikka siinäkin on erotettava käyttäytymismuutos (tässäkin vaikutukset sekä irtisanomisiin että työnetsintäponnisteluihin) siitä, mitä valikoituminen saa aikaan.

  5. Kiitos valaisevasta vastauksesta, pitää tutustua tuohon Landaisin ja Spinnewijn työpaperiin.

    Äkkiseltään on toki hieman hämmentävää, että kassamaksuja tarkastellaan Gent-järjestelmän lisävakuutuksen “hintana” on vähän hassua, kun suurin osa järjestelmästä maksetaan pakollisten vakuutusmaksujen kautta. Vaihtelemalla kassamaksun ja pakollisten vakuutusmaksujen osuutta saadaan kai jotain tietoa ihmisten preferensseistä.

    Ruotsissahan tätä on tosiaan kokeiltukin, ja viittauksista (ks. Landais ym. (2017): risk-based selection into unemployment insurance: evidence and implications) löytyykin sitten työpaperi, joka käsittelee aihetta. Siellä tietty melko suoraan todetaankin, että näitä on subventoitava haitallisen valikoitumisen ongelman takia. Se, mitä pitäisi sitten päätellä ihmisten paljastetuista preferensseistä, kun kyse on raskaasti subventoidusta vakuutuksesta, on sitten minulle vähän liian vaikea kysymys. Selvää on (edellinen, kuvio 11) että tässä on jokin “juttu”.

    Vielä yksi kysymys: sanotte kirjoituksessanne, että Kolsrudin paperissa esiteltiin Ruotsissa tehtyä reformia, jossa työttömyysturvaa leikattiin. Voisitteko tarkemmin vielä osoittaa, vaikka sivunumerolla AER-julkaistusta versiosta, missä kohtaa reformi, jossa työttömyysturvaa alennettiin 140 päivän jälkeen, esitellään? Kiitoksia.

    terv,
    jukka

  6. Tarkkaan ottaen Kolsrud et al. (2018) tutkimusasetelma perustui siihen, että vuonna 2001 työttömyyskorvausta nostettiin työttömyyden alkuvaiheessa ja se säilyi ennallaan 140 päivän jälkeen. Tällä saatiin aikaan työttömyysturvan porrastus. Lisäksi työttömyysturvaa korotettiin vuonna 2002 molemmilla osilla porrastus säilyttäen. Korvaustasojen erilliset vaikutukset (myös ristivaikutus) työttömyyteen kestoon saadaan estimoitua kvasikokeellisesti ns. kulmapistemenetelmällä, ks. Card et al. 2015 tai Böckerman et al. 2018 käyttäen hyväksi näin aikaan saatua vaihtelua työttömyyskorvauksessa.

    Julkaisussa ei esiinny lainkaan 140 päivää. Siinä puhutaan 20 viikosta.

  7. Aivan,

    Vielä pari tarkentavaa kysymystä. Tekstissänne sanotte, että “Ruotsissa vuosina 2001–2002 tehtyä reformia, jossa työttömyyskorvauksen taso nostettiin alkuvaiheessa ja alennettiin 140 työttömyyspäivän jälkeen”. Nyt kuitenkin toteatte, että työttömyysturva säilyi ennallaan 140 päivän jälkeen. Kumpi pitää paikkansa? Tekstissänne myös toteatte “Ruotsissa työttömyyskorvausten porrastaminen heikensi työllistymistä ja vakuutusturvaa” – osaatteko sanoa, kenen vakuutusturvaa, ja miten, työttömyyskorvausten porrastaminen mainitulla tavalla heikensi, vai onko tämäkin väite virheellinen?

    “Toisin sanoen työttömyyden keston suhteen aleneva työttömyyskorvausjärjestelmä heikensi sekä kannustimia työllistyä että vakuutusturvaa”

    Eli voisitteko täsmentää, kenen vakuutusturvaa reformi oikeastaan heikensi, jos kuitenkin olette nyt sitä mieltä, että työttömyysturva säilyi ennallaan 140 päivän jälkeen? Kaiketi kukaan ei aloita työttömyysperiodiaan suoraan toiselta periodilta, joten kaikki reformin jälkeen työttömäksi jääneet saivat vähintään saman ellei korkeamman työttömyysturvan, kuin ennen reformia.

    (Se, että työttömyysturvan korotus luo vahvistaa moraalikatoa ja sitä kautta heikentää työllisyyttä – ja toisaalta vahvistaa vakuutusturvaa – on kai ihan tavanomainen havainto kirjallisuudessa).

    Muutoin: tarkkaan ottaen kai porrastus kosketti vaan osaa työttömistä, niitä joiden työttömyysturvaetuus oli täsmällisesti ottaen vanhan ja uuden enimmäismäärän välissä. Tarkkaan ottaen siis työttömyyskorvausta nostettiin työttömyyden alkuvaiheessa vain hyvin rajalliselle määrälle työttömiä. K Tämä on kai myös toinen Ruotsin porrastuksen ja Unkarin porrastuksen eroista – ne eivät ole ihan sama asia. Käsitänkö väärin?

    Kulutustason laskusta: osaatteko sanoa, osoitetaanko tutkimuksessa jossain kohtaa, että kulutustason lasku oli kausaalisesti seurausta reformista? Olen yrittänyt tätä itse selvittää, mutta se ei käy eksaktisti ilmi. Minulle on itseasiassa epäselvää, koskeeko koko kulutusdata edes juuri reformin kohteena olleita henkilöitä. Tekstissä puhutaan, että otos on työttömät minä tahansa vuonna joulukuussa 2000-2007, joka sisältää sekä reformien aikaisia, jälkeisiä, että edeltäviä vuosia, lisäksi myös reformin kohteena olevia, ja reformin kohteena olemattomia työttömiä – jos nämä ovat kaikki työttömät. Liitteessä puhutaan “universe of unemployed households”ista. Kulutustasohan näyttäisi laskevan jokun verran jo ennen, kuin osutaan portaaseen, ja portaan kausaalivaikutuksen identifioiminen kulutukseen kai edellyttäisi koeasetelman. Ymmärränkö väärin?

  8. Tarkkaan ottaen Kolsrud et al. (2018) tutkimusasetelma perustui siihen, että vuonna 2001 työttömyyskorvausta nostettiin työttömyyden alkuvaiheessa ja se säilyi ennallaan 140 päivän jälkeen. Tällä saatiin aikaan työttömyysturvan porrastus. Lisäksi työttömyysturvaa korotettiin vuonna 2002 molemmilla osilla porrastus säilyttäen.

    Korvaustasojen erilliset vaikutukset (myös ristivaikutus) työttömyyteen kestoon saadaan estimoitua kvasikokeellisesti ns. kulmapistemenetelmällä, ks. Card et al. 2015 tai Böckerman et al. 2018 käyttäen hyväksi näin aikaan saatua vaihtelua työttömyyskorvauksessa. Näin voidaan erottaa korvaustason (joka on funktio aiemmasta palkkatasosta) vaikutus aiemman palkan vaikutuksesta työllistymiseen, joka muuten sotkee estrimoinnin. Kulmapistementelmä käyttää hyväksi kulmapisteen ympärillä sijaitsevia havaintoja. Ruotsissa siis kulmapisteiden sijaintia muutettiin.

    Kolsrud et al. havaitsivat, että haitallinen kannustinvaikutus oli suurempi työttömyyden alkuosalla ja ero oli tilastollisesti merkitsevä (tavanomaisilla merkitsevyystasoilla).

    Lindner ja Reizer eivät käyttäneet kvasikokeellista asetelmaa (esim. kulmapistemenetelmää, Unkarissa oli myös kulmapiste) vaan vertasivat tilannetta ennen ja jälkeen reformin.

    Meillä ei ole mitään intressiä lähteä repostelemaan Unkarin tutkimusta. Kannustimien osalta tutkimukset antavat eri suuntaiset tulokset työttömyysturvan porrastuksesta.

    Jatkotutkimuksessa, The Value of Unemployment Insurance Landais & Spinnewijn (2019) (tekijät myös mukana Kolsrud et al. tutkimuksessa) tarkastelevat Ruotsissa rajakulutusalttiuksia työttömänä ja työllisinä. Rajakulutusalttiuksien (työttömänä ja työllisenä) avulla saadaan alaraja vakuutushyödyn suuruudelle. Lindner ja Reizer eivät arvioi vakuutushyötyjä.

    Tämä on tärkeä tutkimuksen lisäaskel, koska kuluttajan käytettävissä oleva rahamäärä (palkanmenetys + korvaus + säästöt) voi vaikuttaa kuluttajan hyvinvointiin eri tavalla työttömänä kuin työssä ollessa (jopa vakioiden rahamäärä).

    Menetelmän avulla arvioitu vakuutushyöty on verrannollinen sitä vastaavaan marginaaliseen kustannusvaikutus, joka on seurausta työttömyyden pitkittymisestä Landais & Spinnewijn (2019). Aiemmin, mm. Kolsrud et al. on käytetty Gruberin (1997) käyttämää approksimointia, joka antaa selvästi matalamman arvion vakuutushyödystä. Tämä on merkittävä, uusi tulos.

    Kolsrud et al. (2018) tutkimus (ja blogimme) keskittyi siihen, pitäisikö työttömyyskorvauksen laskea työttömyyden keston myötä.

    Lisäksi korostimme sitä, sekä työttömyysvakuutuksen kannustinvaikutuksiin että vakuutushyötyihin vaikuttavat sekä maiden instituutiot että työntekijöiden taloudelliset lähtökohdat. Kummasta pitäisi ottaa enemmän oppia, Ruotsin vai Unkarin aineistosta saaduista tuloksista?

    Eiköhän tämä riitä.

  9. En ole kanssanne eri mieltä siitä, mitkä ovat Kolsrudin tutkimuksen johtopäätökset. Olen henkilökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan, että yhden tai kahden tutkimuksen perusteella asiasta on vaikea sanoa kovin paljoa, ja niinpä pidän esimerkiksi talouspolitiikan arviointineuvoston aiempaa näkemystä siitä, ettei optimaalisesta aikaprofiilista ole selkeää vastausta tällä hetkellä, edelleen kuranttina. Tämä voi tietenkin muuttua sitä mukaa, kun uusia tutkimuksia julkaistaan. Tältä osin sijoitun ainakin ekonomistikoneen osalta tuonne “epävarmojen” suureen joukkoon.

    Sikäli olen kuitenkin sitä mieltä, että blogimerkintänne sisältää Kolsrudin tutkimuksesta lukuisia asiavirheitä ja harhaanjohtavia, jopa täysin virheellisiä väitteitä, väliotsikkotasollakin. Pidän tätä todella harmillisena asiana. Asiapitoista keskustelua on vaikea käydä, jos edes tutkimuksen perusasioita ei haluta kommunikoida sellaisella tavalla, johon voisi luottaa – ja edes räikeitä asiavirheitä ei haluta korjata. Tämä ei anna asianomaisen tutkimuslaitoksen toiminnasta kaikin osin mitenkään loputtoman ruusuista kuvaa, ainakaan minulle.

    Kiitoksia keskustelusta, ja erityisesti työpaperiviittauksista.

    terv,
    jukka

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Arkadiankatu 7 (Economicum)
00100 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Viestintäkoordinaattori
Essi Lindberg
Puh. (09) 2535 7346

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share