Takaisin

Työmarkkinat yhteiskunnallisena ilmiönä: sovitaan, siis sovitaan palkoista

Työmarkkinat yhteiskunnallisena ilmiönä: sovitaan, siis sovitaan palkoista

Valtakunnansovittelijan toimiston ovi on viime aikoina käynyt tiuhaan ja toimistosta on astunut ulos enemmän tai vähemmän tyytyväisiä neuvottelijoita ilmoittamaan alaansa koskevan sovun löytyneen. Hyvä niin, mutta valtakunnansovittelijalle on tarjolla vielä runsaasti haasteellisia neuvotteluita.

Jo Postin työriidan sovittelun (sovinto 27.11.2019) yhteydessä mieleeni tuli, kuinka huonosti perusoppikirjojen standardiesitys kilpailullisten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan tasapainosta kuvaa tilannetta työmarkkinoilla. Toki oppikirjoissa käsitellään tiettyjä epätäydellisen kilpailun tilanteita niin hyödyke- kuin työmarkkinoilla, mutta Alan Manningin (2003) tavoin koen, että monopsonististen tai bilateraalisen monopolin omaavien työmarkkinoiden analyysi on perusoppikirjoissa lähinnä vain kuriositeetti.

Puhuttaessa kysynnästä ja tarjonnasta on hyvä muistaa A.B. Atkinsonin (2015, 90) toteamus: ”tarjonta ja kysyntä eivät täysin määrää markkinapalkkaa; ne ainoastaan asettavat rajat palkalle, suoden tilaa ylijäämän jakamisesta käytäville neuvotteluille”.  Se, että kysyntä ja tarjonta asettavat vain rajat tuotannossa syntyvän ylijäämän jakamiselle työmarkkinaosapuolten välillä, näyttää jääneen julkisessa keskustelussa vähäiselle huomiolle.

Lyhyesti sanottuna tulos riippuu osapuolten neuvotteluvoimasta, ja se osapuoli, jolla on neuvotteluvoimaa, voi siis noissa rajoissa vaikuttaa palkkatasoon. Markkinoiden tulema ei siis välttämättä ole kysynnän ja tarjonnan yhtäsuuruuspisteessä.

Hahmotan tätä ensin taloustieteen opiskelijoille tutussa ”teknisessä kehikossa”, joka lienee asiaa harrastamattomille haasteellinen, mutta sen hahmottamista ei sinällään vaadita sen ymmärtämiseksi, että omaa asemaa on helpompi edistää vahvan neuvotteluaseman myötä. Teknisen kehikon tarkastelun jälkeen pohdin eräitä muita näkökohtia.

Oheisessa kuviossa pyrin esittämään yksinkertaisen, perusoppikirjoista osin tutun asetelman, jonka avulla voimme hahmottaa Atkinsonin toteamusta sekä vähän spekuloida nykyistä neuvottelukierrosta. Jos työmarkkinat toimisivat kuin mitkä tahansa kilpailulliset (so. atomistiset) markkinat, niin kellään markkinaosapuolella ei olisi neuvotteluvoimaa ja markkinatasapaino olisi kysyntä- ja tarjontakäyrän leikkauspisteessä (M) palkalla wm ja työpanoksen määrällä (tai yksinkertaistaen työllisyydellä) Lm. Valtakunnansovittelijaa ei siis tarvittaisi laisinkaan ja markkinoilla vallitsisi täystyöllisyys.

Oletetaan seuraavaksi, että alalla on yksi monopoliammattiliitto (U), joka kontrolloi täydellisesti työn tarjontaa. Alkeisoppikirjan monopoliyrityksen tavoin se kohtaa työn kysyntäfunktion DL, joka voi olla joko yksittäisen yrityksen tai koko alan yritysten yhteenlaskettu kysyntä (annetulla työntekijöiden rajatuotoksesta saadulla lisämyyntitulolla MRPL). Nyt työn tarjontakäyrä kuvastaa työpanoksen lisätarjonnasta syntyvää rajakustannusta MCU , ja laskevan kysyntäkäyrän tapauksessa ammattiliiton lisätyöpanoksen tarjonnasta saatava lisätulo on MRU, koska työllisyyden kasvattaminen vaatii kaikkien palkan laskemista kysyntäkäyrän mukaiselle tasolle. Voiton maksimointiehto ammattiliitolle on MCU=MRU pisteessä U ja voiton maksimoiva palkkataso wu saadaan siirtymällä kyseisen maksimointiehdon määrittelemällä työpanoksen määrällä LU suoraan ylös kysyntäkäyrälle ja sen osoittamaan palkkatasoon. Tässä tapauksessa ammattiliitto kahmaisee itselleen (tai palkansaajajäsenilleen) ison osan Atkinsonin mainitsemasta ylijäämästä.

Vastaavasti olettaen, että palkoista neuvottelee alan yritysten puolesta yksi työnantajaliitto (F), voimme tulkita sen toimivan työpanoksen ainoana ostajana eli puhtaana monopsonina. Jos vastapuolella on vain atomistisia toimijoita, monopsonityönantaja toimii samalla logiikalla kuten monopoli edellä ja maksimoi voittonsa ehdolla MCF=MRF pisteessä F, jolloin sitä vastaava palkka (wF) löytyy työn tarjontakäyrän avulla. Tarjontakäyrä SL kuvaa sen palkan, joka on maksettava kaikille sopimuspalkansaajille. Houkutellakseen lisää työntekijöitä on sopimuspalkkaa nostettava tarjontakäyrän mukaisesti. Siksi työnantajaliiton rajakustannuskäyrä MCF nousee nopeammin kuin tarjontakäyrä SL. Tässä tapauksessa monopsoni kahmaisee ison osan Atkinsonin mainitsemasta ylijäämästä.

Kolme edellä mainittua tilannetta mahdollistavat selkeät tulkinnat työllisyys- ja palkkatulemista: kilpailullisilla markkinoilla tasapaino olisi kombinaatiolla (Lm, wm), monopoliammattiliitto voi totaalisen sanelu- tai neuvotteluvoiman omatessaan määritellä kombinaation (LU, wU) ja vastaavasti monopsonityönantajaliitto voi totaalisen neuvotteluvoiman omatessaan määritellä tulemaksi kombinaation (LF, wF). Kaksi viimeistä tulemaa ovat siis tilanteita, joissa toisella markkinaosapuolella on täysi painostusvoima puolellaan, ja ne määrittelevät ääriarvot palkoille kohtaamansa kysyntä- tai tarjontakäyrän puitteissa. Jos neuvotteluissa on vain kaksi osapuolta: yksi työn tarjoaja ja yksi työn kysyjä eli markkinoilla vallitsee bilateraalinen monopoli, markkinoiden palkkataso lienee jossakin näiden ääripäiden välillä osapuolten neuvotteluvoimien mukaan, ja työllisyyden määrittelee se, kumpi ensimmäisenä kyseisellä palkkatasolla tulee rajoitteeksi: kysyntä vai tarjoaja. Joka tapauksessa oleellista on se, että kyseisessä tilanteessa palkkataso riippuu osapuolten neuvotteluvoimasta ja tavoitteista. Se voisi olla jopa sama kuin kilpailullisen tasapainon palkkataso.




Palkkoihin ja työllisyyteen vaikuttavat muutkin tekijät kuin kysyntä ja tarjonta

Tässä yksinkertaisessa kehikossa voimme siis hahmottaa em. Atkinsonin toteamusta, että kysyntä ja tarjonta asettavat rajat, joiden puitteissa neuvotellaan ylijäämästä (punainen nuoli). Edelleen tässä kehikossa työmarkkinoiden kilpailullinen tilanne, jossa kaikki työmarkkinaosapuolet ovat hinnanottajia eli eivät omaa neuvotteluvoimaa, tuottaa korkeimman työllisyyden (Lm). Jos jommallakummalla osapuolella on markkinavoimaa, työllisyystulema on heikompi. Julkisuudessa käytyyn keskusteluun liittyen on syytä huomauttaa, että omatessaan riittävästi neuvotteluvoimaa monopsoni voi tässä kehikossa painaa palkat alle kilpailullisten markkinoiden palkkatason.

Jos korkea työllisyysaste – tai niin kuin minun nuoruudessani asia esitettiin, täystyöllisyys – on keskeinen tavoite, niin tarkastelemamme oppikirjamallin puitteissa yksi tapa sen saavuttamiseksi on vaikuttaa neuvotteluosapuolten tavoitteisiin. 1980-luvulla vielä 1990-luvun alkuvuosina vallitsi vahvasti näkemys, jonka mukaan sopimusneuvotteluiden keskittyessä neuvotteluosapuolet joutuvat sisäistämään palkkatavoitteidensa työllisyysvaikutukset. Matti Pohjolan (1989, 271) sanoin: ”Mikä sitten selittää sen paradoksin, että walrasilainen täydellisen kilpailun tasapaino näyttää parhaiten toteutuvan keskitetyn sopimustoiminnan maissa?”

Tässä yhteydessä lienee turha palata tähän keskusteluun sen tarkemmin. Riittää, kun totean, että kyseinen keskustelu on lähes tyystin vaimentunut, vai olisiko jopa tyystin unohtunut? Yksi asia keskitetyissä sopimusneuvotteluissa oli nykytilanteeseen nähden selkeämpi; valtakunnansovittelijan luona vieraili huomattavasti vähemmän väkeä, kun ”neuvoteltavana oli vain ’yksi’ sopimus.”

Kuten oppikirjamallit yleensäkin, kyseinen kehikko on monella muotoa liian yksinkertainen. Se kuvaa yhtä neuvottelukertaa, eikä siitä suoraan käy ilmi osapuolten neuvotteluvoimaan vaikuttavia tekijöitä. Luonnollisesti ja kuten perusoppikirjoista voimme kaikki lukea, yritysten asema hyödykemarkkinoilla vaikuttaa kysyntäkäyrän sijaintiin (ja jyrkkyyteen). Mikäli yrityksillä on hyödykemarkkinoilla markkinavoimaa, ne voivat hinnoitella hyödykkeensä kilpailullista markkinaa korkeammaksi ja myymällä hyödykettään vähemmän saavuttaa suuremman voiton. Tämä luonnollisesti siirtää kuviossamme työn kysyntää vasemmalle, laskien työllisyyttä palkan riippuessa osapuolten neuvotteluvoimasta.

Vaikka olen tarkastelemassani perusoppikirjamaisessa kehikossa pyrkinyt huomioimaan suomalaisia työmarkkinoita kuvaavia piirteitä, talousnobelisti Robert M. Solowin (1990) kirjassaan ”The Labor Market As a Social Institution” esittämä kritiikki koskee myös tarkastelemaani kehikkoa. Yksi keskeinen Solowin tarkastelema ongelma liittyy siihen, että työmarkkinoilla palkoilla on kaksoisrooli: se vaikuttaa tuottavuuteen (työntekijän kannustimena), ja toisaalta se on (perinteinen) tuotannon kustannustekijä. Tämän kaksoisroolin takia palkka ei voi tasapainottaa kysyntää ja tarjontaa tehokkaiden markkinoiden tavanomaiseen tapaan.

Kannustimista puhuttaessa palkkaan liittyy voimakkaasti näkemykset oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta. Useimmat meistä kokevat, että ovat ansainneet palkkansa, ja epäreiluksi koetun palkan tapauksessa työskentelymotivaatio on koetuksella. Kuten sanonta kuulu: ”työnantaja on maksavinaan palkkaa ja minä olen tekevinäni töitä.” Solow korostaa, että perusoppikirjamalli huomioi vain teknologiset ja budjettirajoitteet ja unohtaa sosiaalisten normien synnyttämät rajoitteet.

Tes-neuvottelut ovat toistuvaa peliä

Toinen puute perusoppikirjojen malleissa on, että ne tarkastelevat yksittäistä tasapainoa. Solowin tavoin koen, että luontevampi tapa tulkita työmarkkinoita ylipäätään tai erityisesti palkkaneuvotteluita on ikuisesti toistuvan pelin näkökulmasta. Tällöin pelissä on jokin pidempiaikainen yhteistoimintastrategia ja siitä poikkeamiseen liittyvä ”rankaisustrategia.” Myös Pohjola (1989) viittaa keskitettyihin neuvotteluihin jatkuvana prosessina.

Huomioimalla palkkaneuvotteluiden toistuvan luonteen sekä vaihtelut osapuolten neuvotteluvoimassa ja yhteiskunnassa vallitsevat normit voi tarkasteltavaa oppikirjamallia hyödyntäen kertoa erilaisia (enemmän tai vähemmän paikkaansa pitäviä) tarinoita. Esimerkiksi vuoden 2007 jälkikäteen ”ylimitoitetuiksi” väitettyihin palkankorotuksiin liittyen muistan tuolloin vallinneen asenteen, jossa työntekijäpuoli yli kymmenen vuoden lamatalkoiden ja vahvan nousukauden mahdollistaman neuvotteluvoiman myötä päätti ottaa oman osansa lamatalkoissa palkkamaltin myötä syntyneestä ylijäämästä.

Samoin Juha Sipilän hallituksen tapa ajaa kiky-sopimus maaliin jätti työtekijäosapuolelle kollektiivisen kokemuksen sekä ylimitoitetusta painostusvoiman käytöstä että enemmän tai vähemmän taloudelliseen pakkoon vedoten toteutetusta vallitsevien normien ylikävelemisestä, mikä näkyy tällä neuvottelukierroksella eräänlaisen rankaisustrategian muodossa lakko- yms. konfliktiherkkyytenä ja kiky-tuntien poistovaatimuksina.

Samoin Postin johdolle ja joillekin poliitikoille yllätyksenä tullut työehtosopimuksen siirtämisen kohtaama voimakas vastarinta on ymmärrettävissä oppikirjamallin ja vallitsevien normien avulla. On luonnollista, että Postin työntekijöillä on historiallisesti ollut kohtuullisen hyvät edut. Kuviossa sitä voi selittää kahdella tavalla. Posti toimiessaan omilla markkinoillaan monopolina saattoi hinnoitella tuotteensa kilpailullisia markkinoita korkeammaksi, ja siten sillä oli ”varaa maksaa työntekijän lisäpanoksesta korkeampaa korvausta”. Toisaalta vahva ammattiliitto kykeni hyödyntämään neuvotteluvoimaansa mm. korkeampina palkkavaatimuksina.

Kilpailun kiristyessä Postin mahdollisuudet hinnoitella palvelunsa vapaasti heikkenivät. Kuten on varsin tunnettua, hyödykemarkkinoiden kiristynyt kilpailu heikentää myös ammattiliittojen neuvotteluasemaa työmarkkinoilla. Siten oli luonnollista, että PAUn neuvotteluasema palkkaneuvotteluissa oli heikentynyt ajan saatossa ja palkkojen konvergoituminen alan yleiseen palkkatasoon olisi ollut jollakin ajanjaksolla luultavaa. Nyt kuitenkin yritys työnantajana käytti omia (voima-)keinojaan siirtämällä työntekijät tytäryhtiöönsä (Posti Palvelut Oy) ja sitä myötä Teollisuusliiton halvemman työehtosopimuksen piiriin.

Jopa kilpailijoiden reaktioista on tulkittavissa, että Posti pyrki pudottamaan palkat kuviossa lähemmäksi monopsonitilanteen palkkatasoa (wF) kuin markkinoilla vallitsevaa yleistä palkkatasoa. Luonnollisesti tällaista ”työehtoshoppailua” vastustavat muidenkin alojen ammattiliitot. Kun vielä prosessin edetessä keskustelua käytiin Postin johdon palkoista ym. työsuhde-eduista (muistuttaen pikemminkin palkkatason wU tavoittelua oman edullisen neuvotteluaseman myötä), on ymmärrettävää, että toiminta koettiin laajemmassakin mittakaavassa yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaiseksi tai epäreiluksi.

Kuten otsikossa Solowin (1990) kirjan otsikkoa mukaillen korostin, työmarkkinat ovat yhteiskunnallinen instituutio, jonka rinnastaminen ”kilpailullisiin” kännykkä- tai muihin härpäkemarkkinoihin on turhan naiivia. Solow itsekin epäili rajoittamattomien kilpailevien markkinoiden tuottaman palkkajoustavuuden siunauksellisuutta: ihmiset kaipaavat työsuhteissaan vakautta sekä palkoissaan jatkuvuutta.

Jos tämä neuvottelukierros ja sitä edeltänyt viimesyksyinen Postin työriita ovat jotain opettaneet, niin ainakin sen, että työmarkkinat eivät ole samanlaiset kuin perusoppikirjojen kilpailulliset markkinat antavat ymmärtää, vaan niihin vaikuttavat kussakin ajassa vallitsevat yhteiskunnalliset normit ja edellisiltä kierroksilta periytyvät epäoikeudenmukaisuuden kokemukset. Saa nähdä, mitä kevät tuo vielä tullessaan.

Share

Kommentoi aihetta

Palkansaajien tutkimuslaitos

Arkadiankatu 7 (Economicum)
00100 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Viestintäkoordinaattori
Essi Lindberg
Puh. (09) 2535 7346

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share