Tilaukset

Julkaisusihteeri
Irmeli Honka
Puh. (09) 2535 7338
E-mail: etunimi.sukunimi@labour.fi

 

 

Euroalue ja Suomi: Mitä odotettiin, miten on käynyt?

Talous & Yhteiskunta 3/2018 | Artikkeli

Valt. tri Jukka Pekkarinen

Meillä EMU-jäsenyyden keskeisenä ongelmana pidettiin Suomeen rajoittuvaa taloudellista häiriötä, johon ei omalla rahapolitiikalla voitaisi enää reagoida. Tällainen epäsymmetrinen häiriö toteutui 2010-luvun vaihteen tienoilla vientiteollisuutemme rakennekriisinä. EKP:n rahapolitiikka oli tuolloin pääosin keveää. Finanssipolitiikka oli omissa käsissämme. Toisaalta euron kurssi pysyi vahvana eikä palkanmuodostus ollut meillä kyllin joustavaa ylläpitääkseen kustannuskilpailukykyä. Seurauksena oli avoimen sektorin kriisin pitkittyminen. Mutta samalla alhaiset korot ylläpitivät kysyntää kotimarkkinoilla. Seurauksena oli profiililtaan hyvin toisenlainen talouskriisi kuin 1990-luvun alussa.

Artikkeli PDF-muodossa
Jukka Pekkarisen mielestä EMU-jäsenyyden vaikutus Suomen talouteen on monitahoisempi kysymys kuin keskustelussa on usein annettu ymmärtää.

 

Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) on kolmikymmenvuotisen valmistelu-, toimeenpano- ja toiminta-aikanaan ollut jatkuva kiis tanaihe. Näkemyserot eivät ole kokemuksen karttuessa hävinneet. Poliittisessa debatissa euroa koskevat kannat sekoittuvat muihin poliittisiin näkemyseroihin sillä tavalla, että on vaikea tietää, onko euro kärjistyneiden poliittisten vastakkainasettelujen syy vai niiden välikappale. Tutkimuksen piirissä euroa koskevat kriittiset kysymykset ja näkemyserot niiden suhteen ovat jäsentyneet aiempaa selvemmin. Kansalaiset puolestaan näyttävät laajalti tottuneen euroon ja alkaneet arvostaa sen tuomia käytännön etuja.

Talous- ja rahaliiton säännöstöä on jouduttu alati säätämään. Tämä johtuu osaksi siitä, että yhteisvaluutan kaikkia seurauksia ei osattu ottaa ennakkovalmistelussa riittävässä määrin huomioon. Toisaalta myös taloudellisessa ympäristössä, erityisesti globaaleilla finanssimarkkinoilla, on tapahtunut yllättäviä käänteitä, jotka ovat heijastuneet sekä globaalin talouskehitykseen että talous- ja rahaliiton toiminnallisiin reunaehtoihin.

Vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut pitkä kansainvälinen taantuma ja tämän vuosikymmenen alun eurokriisi ravistelivat koko rahaliiton olemassa oloa. Se käynnisti järjestelmän perustavanlaatuiset uudistushankkeet, jotka esimerkiksi pankkiunionin osalta yhä jatkuvat.

EMUn ennakko valmisteluissa ei osattu ennustaa sen kaikkia seurauksia ja taloudellisen ympäristön muutoksia.

Keskityn tässä kirjoituksessani Suomen kokemuksiin rahaliiton jäsenyydestä. Näkökulmani on kahtalainen. Nostan ensiksi esille eräitä näkökohtia yhteisvaluutan valmistelusta sekä sen toimivuudesta esitetyistä ennakkoarvioista. Tämä näkökulma on sikäli omakohtainen, että toimin 1990-luvun puolivälin jälkeen pääministeri Lipposen asettaman EMU-asiantuntijatyöryhmän puheenjohtajana. Teen lyhyesti tiliä ryhmän työstä.

Tämän jälkeen keskustelen siitä, mikä vaikutus eurolla on ollut Suomen talouden kahden viime vuosikymmenen kehitykseen. Keskeiseksi nousee kysymys euroalueen jäsenyyden osuudesta taloutemme liki kymmenvuotiseen, vasta hiljattain oienneeseen alamäkeen. Kantani on, että oman taloutemme tilaan nähden vahvana pysynyt euro hidasti avoimen sektorin toipumista vaikeasta rakennekriisistään. Rahoitusmarkkinat pysyivät toisaalta keveinä. Tämä ylläpiti kotimarkkinoiden aktiviteettia. Viimeksi kokemamme pitkä taantuma oli siten profiililtaan hyvin toisenlainen kuin sodanjälkeisen taloushistoriamme toinen syvä kriisi, 1990-luvun alun lama.

Talous- ja rahaliiton ennakkovalmistelu: mihin osattiin varautua, mikä jäi pimentoon?

Euroopan talous- ja rahaliitto oli alun alkaen sekä poliittinen että taloudellinen Euroopan integraatiohanke. Sitä koskeva suunnitelma oli kompromissi kahden perinteisen suhtautumistavan – toisaalta saksalaisen, toisaalta ranskalaisen – välillä. Ranskalle talous- ja rahaliitto oli askel poliittisen unionin vahvistamisessa. Saksa taas piti silmällä perinteisiä talouspoliittisia intressejään. Näistä keskeisiä olivat alhainen inflaatio ja vakaa julkinen talous. Nämä periaatteet konkretisoituivat Euroopan keskuspankin itsenäisenä asemana sekä talous- ja rahaliiton jäsenyyden ehdoiksi asetettuina lähentymiskriteereinä, joille rakentui myöhempi, jäsenmaiden finanssipolitiikan reunaehdot asettava vakaus- ja kasvusopimus.

Suomen osalta päätös hakeutua talous- ja rahaliiton jäseneksi oli ensisijaisesti ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys, osa hakeutumista EU:n ytimeen. Jäsenyyden talouspoliittiset perustelut liittyivät lähinnä 1990-luvun alun talous- ja pankkikriisin kokemuksiin. Talous- ja rahaliiton jäsenyydellä tavoiteltiin rahataloudellista vakautta, toisin sanoen alhaista inflaatiota sekä vakaampia ja keskimäärin aiempaa alempia korkoja.

”Suomen osalta päätös hakeutua talous- ja rahaliiton jäseneksi oli ensisijaisesti ulko- ja turvallisuuspoliittinen hanke.”

Marraskuussa 1996 pääministeri Paavo Lipponen asetti Suomen jäsenyyttä koskevan keskustelun ja päätöksenteon tueksi asiantuntijaryhmän kartoittamaan talous- ja rahaliiton talouspoliittisia ulottuvuuksia. Johtamani ryhmä julkisti raporttinsa ( jatkossa EMU-raportti) tilaajalle huhtikuun lopussa 1997 (Valtioneuvoston kanslia 1997). Ryhmän tavoitteena oli tuottaa aineistoa talous- ja rahaliittoa koskevan keskustelun sekä poliittisen päätöksenteon pohjaksi.

Kovin laajaa keskustelua eivät raporttimme ja sen monilukuiset liiteselvitykset nostattaneet sen kummemmin asiantuntijoiden kuin yleisönkään keskuudessa. Poliittisessa päätöksenteossa sen merkitys ei liioin noussut keskeiseksi. Koska raportti yhtä kaikki näyttää myöhemmässä EMU-keskustelussa muodostuneen jonkinlaiseksi edustavaksi esimerkiksi Suomen EMU-jäsenyyttä puolustavista asiantuntijanäkemyksistä, on paikallaan tehdä talous- ja rahaliitosta saatujen kokemusten valossa tiliä myös EMU-raporttimme sisältämien arvioiden osuvuudesta.

Suomen kannalta keskeinen kysymys sekä etu- että jälkikäteisarvioinneissa on yhteisvaluuttaan liittyvä ns. epäsymmetristen häiriöiden ongelma. Tätä taloutemme euroalueen ydinmaista poikkeavaan rakenteeseen liittyvää kysymystä käsittelimme EMU-raportissamme laajasti.

Suomen taloutta kohtasikin sitten viime vuosikymmenen vaihteen tienoilla poikkeuksellisen voimakas epäsymmetrinen sokki keskeisten vientialojen samanaikaisena rakennekriisinä. Tähän liittyy monia kysymyksiä. Kuinka merkittäväksi talouspolitiikan rajoittajaksi osoittautui tuolloin rahapoliittisen autonomian puuttuminen? Rajoittiko rahaliiton jäsenyys Suomen finanssipolitiikkaa? Turvauduttiinko kriisivuosina EMU-raportin esille nostamiin korvaaviin sopeutumiskeinoihin ja toimivatko ne? Näihin kysymyksiin ei voi antaa tyhjentäviä vastauksia, mutta joitakin näkökohtia rohkenen niistä esittää.


AJOITUKSELTAAN, VOIMAKKUUDELTAAN JA RAKENTEELTAAN ERILAISET
HÄIRIÖT VOIVAT TUOTTAA ONGELMIA RAHALIITON JÄSENMAILLE.


Epäsymmetristen häiriöiden ongelma

Epäsymmetristen häiriöiden osalta EMU-raportin arviot rakentuivat valuuttaunionia käsittelevän laajan kansainvälisen tutkimuksen pohjalle. Tämän tutkimusperinteen maamerkkejä on Robert Mundellin 1960-luvun alussa esittämä, James Meaden ideoiden inspiroimaoptimaalisen valuutta-alueen teoria (Mundell 1961). Yhteisellä rahapolitiikalla on tämän teorian mukaan parhaat edellytykset menestyä, jos rahaliiton jäsenmailla on yhteneväisten talouspolitiikan tavoitteiden ohella sillä tavalla samankaltainen rakenne, että ne ovat alttiita koostumukseltaan ja ajoitukseltaan samankaltaisille, eli symmetrisille, häiriöille. Jäsenmaan edellytykset vaimentaa epäsymmetrisiä – ajoitukseltaan, voimakkuudeltaan tai rakenteeltaan erilaisia – häiriöitä ovat puolestaan sitä paremmat, mitä monipuolisempi ja joustavampi sen tuotantorakenne on ja mitä suurempaa on työvoiman toimialoittainen ja alueellinen, maan sisäinen tai kansainvälinen liikkuvuus. Maakohtaisten häiriöiden aiheuttamaa ongelmaa korostaa se, että niiden vaikutusten lieventämisen tähtäävät jäsenmaiden väliset tulonsiirrot ovat euroalueella merkityksettömiä.

Työryhmämme nosti juuri taloutemme rakenteen epäsymmetrian EMU-jäsenyytemme keskeiseksi ongelmaksi. Ulkomaankauppamme yksipuolisen ja euroalueen ydinmaista poikkeavan rakenteen ohella tätä ongelmaa oli omiaan kärjistämään tuotannontekijöiden alueellisen ja toimialoittaisen liikkuvuuden kitka.

Suomeen kohdistui 2010-luvun vaihteessa useita epäsymmetrisiä sokkeja – Nokiaan, metsä- ja konepajateollisuuteen sekä vientiin Venäjälle.

Yhtenä mahdollisena epäsymmetriaa lieventävänä tekijänä raportissa viitattiin siihen, että rahaliitto poistaa jäsenmaiden välisestä kaupasta valuuttarajan muodostaman, näkymättömän tullimuurin. Tämä voi lisätä erityisesti toimialojen sisäistä kauppaa euroalueen sisällä ja lievittää siten epäsymmetrian ongelmaa. Tuolloin saatavilla olleet empiiriset tutkimustulokset tämän tekijän merkityksestä poikkesivat toisistaan. Myöhempi tutkimus on kyseenalaistanut kaikkein optimistisimat arviot sen merkityksestä. Myös toteutunut kehitys kielii siitä, että epäsymmetriaa lieventävä rakenteellinen kehitys ei ole edennyt, ei ainakaan nopeasti.

Suomen tapauksessa epäsymmetria osoittautui viime vuosikymmenen vaihteen tienoilla poikkeuksellisen pahaksi ongelmaksi. Silloin näet kriisiytyivät samanaikaisesti meille poikkeuksellisen tärkeät vientialat – Nokia-klusteri, metsäteollisuus, sen investoinneista suuresti riippuvainen konepajateollisuus sekä Venäjänvienti. Puhkesi monivuotinen, syvä rakennekriisi.

Suomen talouspolitiikan reaktiot epäsymmetrisiin häiriöihin

Suomea kohdanneet negatiiviset sokit eivät olleet seurausta euroalueen jäsenyydestä sinänsä. Mutta aiheellinen kysymys on, millaisiksi osoittautuivat rahaliiton oloissa häiriöiden takaisinkytkennät. Olivatko ne häiriöiden vaikutuksia kärjistäviä vai niitä vaimentavia? Laukesivatko ne automaattisesti vai olivatko ne omien talouspoliittisten päätösten käynnistämiä? Millaisia takaisinkytkennät olisivat puolestaan olleet siinä kontrafaktuaalisessa tilanteessa, että Suomi ei olisikaan liittynyt talous- ja rahaliittoon?

Finanssipolitiikassa EU-maat, Suomi niiden mukana, toimeenpanivat vuoden 2008 lopulla puhjenneen kansainvälisen finanssikriisin jälkeen koordinoituja elvyttäviä toimia. Tässä ei ollut kysymys reaktiosta maakohtaiseen epäsymmetrisiin häiriöihin vaan sen sijaan yhdessä sovituista toimista globaalin finanssikriisin vaikutusten lieventämiseksi. Yhdessä budjettiautomatiikan kanssa julkisen talouden vaikutus oli euroalueella tuolloin erittäin ekspansiivista. Tilanne muuttui tämän vuosikymmenen alussa. Elvytystoimet purettiin. EKP kiristi rahapolitiikkaa. EU painosti etenkin velkakriisiin joutuneita euromaita kiristämään finanssipolitiikkaansa. Samalla omakohtainen rakennekriisi Suomessa syveni.

Yhtenä harvoista euroalueen maista Suomi ei joutunut liiallisen alijäämän menettelyn piiriin. Finanssipolitiikkamme oli siis omaehtoista. Tavanomaisten määritelmien mukaista päätösperäistä finanssipolitiikkaa voi pitää Suomessa tämän vuosikymmenen alkupuolen osalta, arvioinnin vaikeudet muistaen, suhdanteiden kannalta suurin piirtein neutraalina.1 Julkisen talouden automaattinen, ilman eri päätöksiä toteutuva ja julkisen talouden alijäämän kasvuna näkyvä ekspansiivinen vastavaikutus oli rakennekriisin vuosina sitä vastoin merkittävä. Sitä vahvisti tosiasiallisesti se, että julkiset sosiaali- ja terveydenhoitopalvelujen menot, jotka tavanomaisissa finanssipolitiikan reaktiolaskelmissa luetaan kokonaisuudessaan päätösperäisiksi, kasvoivat ikärakenteen muutoksen myötä nopeasti niihin tehdyistä menojen leikkauksista huolimatta.

Väestön ikääntymisestä johtunut sote-menojen kasvu tasoitti Suomen rakennekriisin vaikutuksia.

Palkanmuodostus ei ollut Suomessa kriisivuosina niin joustavaa kuin avointa sektoria kohdanneen takaiskun neutralointi olisi edellyttänyt. EMU-raportti oli korostanut joustavan palkanmuodostuksen merkitystä rahaliiton jäsenyyden myötä menetetyn rahapoliittisen autonomian korvaajana. Siinä oli nostettu esiin koordinoidun nimellispalkkojen alentamisen tarve poikkeuksellisen negatiivisen taloudellisen häiriön tapauksessa (Valtioneuvoston kanslia 1997, 155). Ruotsissa Lars Calmforsin johdolla toiminut asiantuntijaryhmä puolestaan piti juuri työmarkkinoiden epävarmuutta sopimusjärjestelmään kehityksestä keskeisenä perusteluna suositukselleen Ruotsin jäämisestä talous- ja rahaliiton ulkopuolelle (SOU 1996, 437).

Suomessa työmarkkinoiden keskusjärjestöt ilmaisivat EMU-jäsenyyttä tukevassa kannanotossaan valmiutensa kehittää neuvottelujärjestelmää rahaliiton asettamat reunaehdot huomioon ottavalla tavalla (Työmarkkinajärjestöjen kannanotto 1997). Mutta sanat eivät muuttuneet palkanmuodostuksen osalta teoiksi Suomen talouden kriisivuosina. Työmarkkinajärjestöjen välinen kiistely keskistetyn sopimusjärjestelmän kehittämissuunnasta päinvastoin kärjistyi. Vuonna 2007, korkeasuhdanteen huipulla ja kansainvälisen finanssikriisin alla, päädyttiin liittokierroksella poliittisen yllytyksen tukemana suuriin sopimuskorotuksiin. Tämä heikensi Suomen kustannuskilpailukykyä kriittisellä hetkellä juuri kansainvälisen talouskriisin alla.

Työmarkkinoiden sopimusjärjestelmä ei kyennyt toteuttamaan EMU-raportin esitystä koordinoiduista palkanalennuksista kriisioloissa.

Sopimusjärjestelmämme ei liioin kyennyt tämän vuosikymmenen alkuvuosina sopeutumaan riittävän nopeasti vientisektorin rakennekriisin sekä maailmalla yllättävän äkisti hidastuneen inflaation ja tuottavuuden kasvun pysähtymisen asettamiin tiukkoihin reunaehtoihin. Tehdasteollisuuden nimelliset yksikkötyökustannukset kasvoivat yli 30 prosenttia, paljon kilpailijamaita nopeammin, vuosina 2007–2102. Sen jälkeen niiden kasvu taittui, mutta merkittävä alentuminen yksikkötyökustannuksissa suhteessa kilpailijamaihin toteutui, vero- ja sotu-maksuratkaisujen tukemana, vasta vuoden 2016 kilpailukykysopimuksen myötä.

Oman raha- ja valuuttakurssipolitiikan puuttumisesta on ollut sekä hyötyä että haittaa

Rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden roolia on kansainvälisessä keskustelussa käsitelty lähinnä eurokriisin syiden ja sen hallinnan yhteydessä. Suomessa puolestaan on ollut esillä myös kysymys, missä määrin euroalueen jäsenyyden myötä tapahtunut rahapoliittisesta autonomiasta luopuminen kavensi talouspolitiikan mahdollisuuksia helpottaa oman taloutemme rakennekriisiä. Asia on mielestäni monisyisempi kuin keskustelussa on yleensä annettu ymmärtää. Sen eri puolia voi valottaa vertaamalla vuosikymmenen alun rakennekriisiä 1990-luvun alun lamaan.

Ulkomaiset pääomanliikkeet eivät ensiksikään voimistaneet rakennekriisin vuosina vientialojen supistumisen vaikutuksia samalla tavalla kuin 1990-alun alun kriisissä. Korkojen riskipreemio ja korkoero suhteessa esimerkiksi Saksaan pysyivät alhaisina. Pankkisektori oli vakaa. Julkisen talouden ja vaihtotaseen alijäämien rahoittaminen ei osoittautunut ongelmaksi. Korot eivät reagoineet rahoitusmarkkinoilla Suomen finanssipolitiikan linjauksiin samalla tavalla herkästi kuin 1990-luvun kriisissä.

EMU-Suomessa korot eivät enää reagoineet talouskriisiin 1990-luvun tavoin.

EKP:n korkopolitiikka puolestaan oli Suomen rakennekriisin vuosina kokonaisuutena ottaen kevyttä. EKP tosin aloitti vuosikymmenen alussa myöhemmän kokemuksen valossa liian aikaiseksi osoittautuneen rahapolitiikan kiristämisen. Mutta vuoden 2012 jälkeen sen rahapolitiikka on ollut keveää ja sen vaikutus on välittynyt Suomen rahoitusmarkkinoille alhaisina korkoina ja luottomarkkinoiden keveytenä.

Suomen oman valuutan kurssi olisi toisaalta reagoinut oman talouden rakennekriisiin eurosta poikkeavasti, vaikka Suomen keskuspankin korkopolitiikka olisikin ollut EKP:n kaltaista. Euron kurssia piti vahvana Saksan talouden hyvä tila ja maan suuri vaihtotaseylijäämä. Suomen oman valuutan ulkoinen arvo olisi todennäköisesti heikentynyt vuosikymmenen alun rakennekriisin ja vaihtotaseen alijäämän vuosina voimakkaasti. Tähän viittaa Ruotsin kruunun kurssin heikentyminen maan viennin kohdattua jossakin määrin samankaltaisia ongelmia kuin Suomi.

Oman valuutan heikkeneminen olisi Suomen tapauksessa ollut tuotantorakenteemme yksipuolisuuden ja vaihtotaseen alijäämäisyyden takia todennäköisesti Ruotsia voimakkaampaa. Tämä olisi vahvistanut kustannuskilpailukykyä nopeasti. Vientiteollisuuden selviytyminen rakennekriisistä olisi siten ollut oman valuutan devalvoitumisen ansiosta paljon nopeampaa, jos Suomella olisi ollut oma valuutta.

Oman valuutan devalvoituminen olisi nopeuttanut vientiteollisuuden toipumista rakennekriisistä paljon.

Avoin kysymys toisaalta on, olisiko oman valuutan devalvoituminen muodostunut rakennekriisin yhteydessä niin voimakkaaksi, että se olisi horjuttanut rahapolitiikan uskottavuutta. Tämä olisi voinut kohottaa markkasijoitusten riskiä, nostaa korkoja, lisätä näiden herkkyyttä julkisen talouden alijäämän kasvulle ja kaventaa siten myös finanssipolitiikan pelivaraa. 1990-luvun alkuvuodet ovat dramaattinen esimerkki tällaisesta kierteestä.

Samanlaista valuuttakriisiä vastaan puhuu toisaalta se, että 2010-luvulle tultaessa joustavien valuuttakurssien edellyttämät rahapolitiikan pelisäännöt olivat täsmentyneet. Myös pankkisektori oli meillä vahvempi kuin 1990-luvun kriisin alla, joten välitöntä pankkikriisin uhkaa ei ollut. Finanssipolitiikkamme ei liioin ollut samalla tavoin rahoitusmarkkinoiden kriittisen silmälläpidon alla.

Ruotsi, toinen teollisuuden rakenneongelmiin tällä vuosikymmenellä joutunut maa, on selväpiirteisen rahapoliittisen linjansa turvin onnistunut säilyttämään kevyen rahapolitiikkansa uskottavuuden kruunun voimakkaasta heikkenemisestä huolimatta. Rakennekriisi oli toisaalta Suomessa Ruotsia voimakkaampi. Myös yleinen luottamus perifeeristä Suomea kohtaan maailmalla oli ehkä vähäisempi. Rahapolitiikan uskottavuus olisi siten voinut joutua meillä Ruotsia kovemmalle koetukselle. Vuosikymmenen vaihteen Islanti tarjoaa esimerkin jyrkästi heikkenevän oman valuutan ja korkeiden korkojen kierteestä. Olisiko Suomi muistuttanut enemmän Ruotsia vai Islantia? Kysymystä sietää pohtia.

Selvää yhtä kaikki on, että oman, kelluvan valuutan oloissa Suomen avoin sektori olisi selviytynyt kriisistään nopeammin kuin vahvana pysyneeseen euroon sidottuna. Mutta mitä suuremmaksi levottomuus raha- ja valuuttamarkkinoilla olisi muodostunut, mitä enemmän ylilyöntiä markan heikkenemisessä olisi ollut, ja mitä suurempaan ristiriitaan tästä aiheutuva inflaatiopaine olisi joutunut keskuspankin inflaatiotavoitteen kanssa, sitä jyrkemmin korot olisivat kohonneet ja sitä heikommaksi olisi muodostunut kotimarkkinoiden tilanne.


”OMAN, KELLUVAN VALUUTAN OLOISSA SUOMEN AVOIN SEKTORI OLISI SELVIYTYNYT KRIISISTÄÄN NOPEAMMIN KUIN VAHVANA PYSYNEESEEN EUROON SIDOTTUNA.”


Näiden kahden eri kriisiulottuvuuden merkitystä voi konkretisoida vertaamalla Suomen talouden 1990-luvun alun laman profiilia tämän vuosikymmenen alun rakennekriisiin. Kolme vuosikymmentä sitten avoimen sektorin takaisku oli jyrkkä mutta lyhytaikainen. Kotitalouksien ostovoiman heikkeneminen, korkeat korot, pankkikriisi ja konkurssit lamauttivat toisaalta talouden suljetun sektorin pitkäksi aikaa. Työttömyysaste hipoi korkeimmillaan vuoden 1994 talvikuukausina 20 prosenttia. Sen aleneminen oli tämän jälkeenkin hidasta, ja kymmenen vuoden takaisen kansainvälisen finanssikriisin alla työttömyysaste oli kokonaistuotannon nopeasta kasvusta huolimatta yhä pari prosenttiyksikköä korkeampi kuin ennen 1990-luvun lamaa. Bruttokansantuote puolestaan toipui teollisuustuotannon kasvun siivittämänä 1990-luvun kriisistä verraten nopeasti ja saavutti lamaa edeltäneen tason jo vuonna 1996.

Tämän vuosikymmenen alkupuoliskon talouskriisi taas oli pitkäaikainen avoimen sektorin kriisi. Bruttokansantuote on vasta nyt saavuttamassa kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä edeltäneen tason. Teollisuustuotannon määrä on yhä selvästi sitä alhaisempi. Alhaisina pysyneet korot, vahva euro, alhainen inflaatio ja julkisen talouden budjettiautomatiikka ovat samaan aikaan tukeneet kotimarkkinoita. Tämän ansiosta työttömyys kohosi pahimmillaan vain pari prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin kansainvälisen finanssikriisin alla ja on nyt saavuttanut kymmenen vuoden takaisen tasonsa. 1990-luvun lamasta jäi pitkäaikaispotilaaksi työttömyys, 2010-luvun rakennekriisistä teollisuus ja bruttokansantuote.2 Näiden kahden kriisin vaikutusten vertailu suomalaisten taloudellisen hyvinvoinnin kannalta ei ole suoraviivaista.

2010-luvun kriisistä selvittiin vähemmällä työttömyydellä mutta suuremmalla tuotannon menetyksellä kuin 1990-luvun kriisistä…

Lopuksi

Vuosikymmenen alun rakennekriisin vuosina kävi selväksi, että palkanmuodostus ei ollut meillä riittävän joustavaa kyetäkseen torjumaan vientialojamme kohdanneen epäsymmetrisen häiriön vaikutukset. Vaikka eurojäsenyyden myötä korostunut palkkojen joustavuuden tarve olikin tiedostettu, kustannuskilpailukyvyn turvaajaksi siitä ei keskeisten vientialojen kriisiydyttyä ollut.

Tästä on eurojäsenyyden vaikutuksia käsitelleessä talouspoliittisessa keskustelussamme vedetty yleisesti se johtopäätös, että euroalueeseen liittyminen oli talouspoliittiselta kannalta virhe. Tällaiseen arvioon voi sisältyä se implisiittinen oletus, että kriisivuosina tapahtunut rahapolitiikan keventäminen olisi välittynyt, markan kurssin heikkenemisen ohella, alentuneina korkoina myös kotimarkkinoille. Tarjolla olisi ollut win-win-vaihtoehto.

Tällainen johtopäätös vaikuttaa yksikoikoiselta. Suomen taloushistoriassa viennin kustannuskriisin ratkaisseisiin devalvaatioihin ovat yleensä liittyneet levottomat rahoitusmarkkinat, pääomapako, luotonsaannin vaikeutuminen ja välttämättömäksi koettu talouspolitiikan kiristäminen.

Nämä epävakauden kokemukset ovat peräisin lähinnä kiinteiden, mutta spekulaatioille alttiiden valuuttakurssien ajalta. Eurojäsenyyden vaihtoehto olisi sen sijaan ollut kelluva markka. Keskustelussa on turvan kevyesti sivuutettu se, että kelluviin kursseihin liittyy oma epävakauspotentiaalinsa, jota kansainvälisten pääomanliikkeiden valtava kasvu voi voimistaa ja joka pienen, marginaalisen valuutan tapauksessa voi laukaista rahoitusmarkkinoiden kriisin ja kotimarkkinoiden lamaantumisen. Tällaisen, konkurssien ja jyrkästi kasvavan työttömyyden leimaaman talousahdingon taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset ovat suuria. Tästä meille on karttunut kokemusta.

…mutta oma, kelluva valuutta olisi 2010-luvulla saattanut laukaista rahoitusmarkkinakriisin ja laman.

Ei ole perusteita väittää, että Suomella olisi vuosikymmenen alun kriisivuosina ollut eurokytköksen vaihtoehtona tarjolla vain sen peilikuvana toinen huono vaihtoehto. Mutta myös vientiä ja kotimarkkinoita samanaikaisesti kannatelleeseen win-win-vaihtoehtoon liittyy avoimia kysymyksiä. Eurojäsenyytemme talouspoliittisen tilinteon suhteen the jury is still out.

Eri kysymys on, että euroalueen toiminta ei kaikilta osin ole vastannut ennakko-odotuksia. Sen Akilleen kantapääksi ovat osoittautuneet rahoitusmarkkinat ja pankkijärjestelmä. Nämä pysyivät perusteiltaan maakohtaisesti segmentoituneina, kun euroalueen sisäiset vaihtotaseiden tasapainottomuudet samalla purkautuivat suurena pääoman nettovientinä euroalueen alijäämämaihin. Tämä käynnisti euroalueen eteläisissä ja läntisissä reunamaissa voimakkaan luottosyklin, joka velkaantumiskuplan puhjettua johti pankkikriisiin, julkisen talouden velkaantumiskierteeseen ja lamaan. Euroa koskeneissa etukäteisanalyyseissa ei osattu ennakoida, millaiset dramaattiset mittasuhteet pankkikriisi voi euroalueella saavuttaa. Tästä seurannut eurokriisi on oma tarinansa.

Viitteet

1 Finanssipolitiikan kokonaisuuteen kuuluvat myös eurojäsenyyden yhteydessä päätetyt, keskustelussa paljon (myös kansainvälistä) huomiota saaneet suhdannepuskurit. Niiden merkitys on jäänyt kuitenkin vähäiseksi.
2 Toinen vuosikymmenen alun rakennekriisin erityispiirre on, että kokonaistuotannon supistumisen aiheuttama tulojen vähennys kevensi huomattavilta osin Nokian ulkomaisten osakkeenomistajien kukkaroa.

Kirjallisuus

Mundell, R. (1961), A Theory of Optimum Currency Areas, American Economic Review, 51, 657–665.

SOU (1996), Sverige och EMU. Statens offentliga utredningar (SOU) 1996:158.

Työmarkkinajärjestöjen kannanotto Euroopan Talous- ja rahaliiton jäsenyyden vaikutuksista työmarkkinoiden toimintaperiaatteisiin 22.5.1997.

Valtioneuvoston kanslia (1997), Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet. EMU-asiantuntijatyöryhmän raportti, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997:24.

Share

Palkansaajien tutkimuslaitos

Pitkänsillanranta 3 A 6. krs
00530 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Erikoistutkija, tiedottaja
Heikki Taimio
Puh. (09) 2535 7349

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share