Tilaukset

Julkaisusihteeri
Irmeli Honka
Puh. (09) 2535 7338
E-mail: etunimi.sukunimi@labour.fi

 

 

Ivan Krastev: After Europe

Talous & Yhteiskunta 3/2018 | Lukuvihje

Erikoistutkija Heikki Taimio \ Palkansaajien tutkimuslaitos

Hajoaako EU vai ei?

University of Pennsylvania Press, 2017. 120 s.

Tämä pamfletti tuotti neljä pettymystä. Aivan ensimmäiseksi ihmettelin, että eihän tässä ole mitään uutta. Kaikkihan puhuvat nykyään siitä, kuinka EU horjuu ja voi jopa hajota, kun eliitti on erkaantunut kansasta, pakolaiskriisi uhkaa, populismi jyllää, on Brexit ja Italian uusi hallitus, vaarassa ovat liberaali demokratia ja oikeusvaltio jne. Tietysti monet keskustelijat ovat jo saattaneet omaksua tämän kirjan ajatuksia, mutta kyllä ne ovat olleet ilmassa pitempään.

Bulgarialaissyntyinen politiikantutkija Ivan Krastev mm. johtaa Centre for Liberal Strategies-tutkimuslaitosta Sofiassa ja kirjoittaa kolumneja New York Timesiin. Häntä on pidetty merkittävänä ajattelijana, ja tätä kirjasta on kehuttu erinomaiseksi EU:n ongelmien kiteyttäjäksi. Sitä se onkin, vaikka taloustieteellistä näkökulmaa saakin siitä etsiä.

Toinen pettymyksen aihe oli se, että vaikka Krastev vaatii pakolais- tai maahanmuuttokriisin tunnistamista sekasorron syyksi, ilmastonmuutos jää siinä liian vähäiseen rooliin. Eurooppaan paetaan sotia ja täältä haetaan korkeampaa elintasoa, mutta sen ulkopuolisen kurjuuden taustalla on jo nyt monesti ilmastonmuutos. Sitä se on vielä enemmän tulevaisuudessa.

Kolmanneksi harmittelin sitä, ettei Krastev tarkastele huolellisemmin, kuinka kansan pettymys EU:n talouskehitykseen ja harjoitettuun talouspolitiikkaan on ”onnistuttu” kääntämään maahanmuuttovastaisuudeksi. Juuri tästähän oikeistoradikalismi ja -populismi ovat ammentaneet käyttövoimansa. Miten tällainen kollektiivinen harha on päässyt syntymään? Nimenomaan politiikantutkimuksen ekspertiltä voisi odottaa tarkempaa analyysiä tästä.

Neljänneksi Krastev ei tarjoa mitään rakentavia ehdotuksia EU:n ongelmien ratkaisemiseksi – ellei sellaisiksi lueta joustavuuden ja kompromissien suosittelemista, populismi kukistamista tarttumalla sen turmeltuneisuuteen (mitähän se tarkkaan ottaen on?) ja ettei pitäisi omaksua EU:n vihollisten politiikkoja kuten tarkoin vartioituja ulkorajoja.

Krastevin mukaan EU:n hajoaminen on yksi todennäköisimmistä vaihtoehdoista muttei todennäköisin. Todennäköisintä on, että joustavuus ja kompromissit pelastavat sen eli se jatkaa ”rämpimistään” (itse jo pitkään suosimani termi). Lopulta kirjoittaja sanoo, ettei hän tiedä, miten tämä kaikki päättyy. Voisikin väittää, että pamfletin nimi lupaa liikaa.

Kansan protesti kohdistuu meritokraattiseen eliittiin

Kirjanen sisältää toki monia valaisevia pointteja EU:sta. Kirjoittaja näyttää rakastavan erityisesti paradokseja. Esimerkiksi kansanäänestykset (Brexit!) voivat hyvinkin olla se ase, jolla EU hajotetaan. Tähän sisältyy paradoksi, koska niillä voidaan myös tavoitella kansan hyväksyntää hallitsevan eliitin politiikalle yli parlamenttien. Vielä mahdottomampi on ”demografinen dystopia”: taatakseen vaurautensa ikääntyvien eurooppalaisten on avattava rajansa maahanmuutolle, mutta se uhkaa mitätöidä heidän kulttuurisen erityisyytensä; vaihtoehtoisesti he voisivat sulkea rajansa, mutta silloin heidän olisi oltava valmiita elintason jyrkkään laskuun.

Krastev ajautuu huomaamattaan myös ristiriitaan itsensä kanssa. Yhtäältä hän väittää, että epäonnistuminen juuri maahanmuutto-ongelman ratkaisussa eikä talouskriisi tai eriarvoisuuden kasvu sai kansan kääntymään liberaalia EU-eliittiä vastaan. Toisaalta hänen mukaansa kansan protesti kohdistuu meritokraattiseen eliittiin, koska sellainen yhteiskunta johtaa eriarvoisuuteen, joka perustuu saavutuksiin.

Tähän jälkimmäiseen argumenttiin liittyy mielenkiintoinen laajempi ulottuvuus. Eliitin jäsenet väittävät työskennelleensä kovemmin ja läpäisseensä kokeita, joissa toiset ovat epäonnistuneet. Lisäksi he ovat liikkuvaisia, joten ihmiset pelkäävät, että he livistävät muualle jouduttuaan vaikeuksiin. Meritokraattinen eliitti ei itse joudu vastuuseen eikä uhraamaan mitään. Esimerkiksi epäonnistunut ministeri tai EU-poliitikko voi saada uuden huippuviran jostakin (kuulostaa jotenkin tutulta). Eliitin riippumattomuus koetaan kansalaisten vallan menetyksenä.

Krastev tuntee erityisen hyvin entiset sosialistimaat, joiden kansalaiset eivät halua maahanmuuttajia. He eivät koe olevansa mitään velkaa näille muukalaisille, toisin kuin Lännen entiset siirtomaavallat, jotka ovat edelleen paljon rikkaampia. EU:n kosmopoliittiset arvot ovat itäeurooppalaisille uhka.

Toisaalta lojaalisuus etnisille, uskonnollisille tai sosiaalisille ryhmille on juuri populistien vahvuus. He lupaavat olla arvioimatta kannattajiaan pelkästään heidän meriittiensä perusteella, ja he lupaavat läheisyyttä mutteivät välttämättä pätevyyttä. Voisin tähän lisätä vielä yhden paradoksin: samalla populistit (muiden mukana) voivat ajaa sellaista talouspolitiikkaa, joka lisää kansalaisten ahdinkoa ja siten – ainakin jonkun aikaa – heidän omaa vaalimenestystään.

Vihonviimeinen ristiriita on mielestäni siinä, kuinka osa eliitistä ajaa uudistuksia, joiden se väittää edistävän talouskasvua ja työllisyyttä, mutta samalla se kuitenkin lietsoo tyytymättömyyttä, joka lisää populismin kannatusta.

Lukuvihje PDF-muodossa
Share

Palkansaajien tutkimuslaitos

Pitkänsillanranta 3 A 6. krs
00530 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Erikoistutkija, tiedottaja
Heikki Taimio
Puh. (09) 2535 7349

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share