Tilaukset

Ohjelmistoasiantuntija
Aila Mustonen
Puh. (09) 2535 7355
E-mail: etunimi.sukunimi@labour.fi

 

 

Alueellinen keskittyminen etenee verkkaisesti ja sille on vastavoimia – Karjalan tutkimuslaitoksen emeritusprofessori Heikki Eskelisen haastattelu

Talous & Yhteiskunta 4/2019 | Haastattelu

Erikoistutkija Heikki Taimio \ Palkansaajien tutkimuslaitos \ heikki.taimio at labour.fi

Heikki Eskelinen on tutkinut Suomen aluekehitystä 1970-luvulta lähtien. Hänen mukaansa aluerakenteen käynnissä oleva muutosta on tulkittu perusteettomasti dramaattisena murrosvaiheena. Esimerkiksi sotienjälkeinen asutuspolitiikka, 1960-luvun massamuutto ja hyvinvointivaltion palvelujärjestelmän rakentaminen yhtäläisin perustein koko maahan vaikuttivat omana aikanaan Suomen alue- ja yhdyskuntarakenteeseen paljon enemmän. Kaupungistuminen jatkuu ja useimpien kaukana keskuksista sijaitsevien alueiden väestö vanhenee ja vähenee, mutta aluetaloudelliset erot eivät muutu merkittävästi. Myös maahanmuutolla ja monipaikkaisen asumisen yleistymisellä on vaikutusta aluekehitykseen.

Haastattelu PDF-muodossa
Heikki Eskelinen

Teit Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksessa pitkän ja ansiokkaan uran aluetalouksien tutkijana ja professorina. Nyt olet eläkkeellä, mutta et ole tainnut vieläkään täysin malttaa hellittää otettasi tutkimusmaailmasta?

En toki täysin. Jäätyäni syksyllä 2016 eläkkeelle olen kai viettänyt aika lajityypillistä emerituksen elämää. On ollut ohjaustehtäviä, joista ainakin kaksi väitöskirjatyötä on vielä valmistumassa ennen pitkää. Vanhat ystävät ja kollegat ovat tarjonneet satunnaisia luentohommia ja muita virkistäviä harrastuksia. Myös joitakin kirjallisia tuotteita olen laatinut; tuorein julkaistu teksti (Eskelinen 2019) on emeritukseksi Jyväskylän yliopistosta tänä syksynä siirtyneen aluetaloustieteen professori Hannu Tervon juhlakirjassa.

Olet varmasti huomannut Tilastokeskuksen 30.9. julkistaman uuden väestöennusteen. Siitä voidaan nostaa esille kaksi keskeistä trendiä, syntyvyyden aleneminen ja kaupungistuminen. Tunnet hyvin myös muiden maiden tilannetta. Nämähän eivät ole yksinomaan Suomelle ominaisia trendejä.

Syntyvyys on aiemmin ollut Suomessa EU:n keskiarvoja korkeampi, mutta tämän vuosikymmenen mittaan se on alentunut nopeasti. Suomi on siirtynyt tässä suhteessa Etelä-Euroopan sarjaan. Tätä on vaikea selittää elinolosuhteiden muutoksella, vaan kysymyksessä lienee jonkinlainen kulttuurinen murros. Tähän menestyvään maahan suuntautuva muuttoliike voisi kääntää trendin, mutta sitä koskevat linjaukset tehdään tunnetusti muilla perusteilla.

Kaupungistuminen ei ole äkillinen ja dramaattinen ilmiö vaan etenee vähittäin samaan tapaan kuin infrastruktuurin rakentaminen.

Yhdyskuntarakenteen ja kaupungistumisen osalta Suomi erottuu selkeästi useimmista EU-maista, joissa maaseudullakin asutaan kaupunkien päivittäisalueilla. Vaikka kaupungistuminen etenee myös Suomessa, täällä on myös tulevaisuudessa ihmisiä, jotka asuvat kaukana kaupungeista – kaupunkiseutujen ulkopuolinen maaseutu ei suinkaan häviä tyystin kartalta. Ei tämä kaupungistuminen ole mikään äkillinen ja dramaattinen ilmiö; se etenee vähittäin samaan tapaan kuin infrastruktuurin rakentaminen eikä koskaan tule lopullisesti valmiiksi. Monet vauraat ihmiset elävät monipaikkaista elämää.

Kaupungeille ja maaseuduille on yhteistä sisäinen eriytyminen. Molempia koskee kysymys alueellisesta oikeudenmukaisuudesta (spatial justice). Siihen on saanut eniten huomiota kaupungeissa, joissa eri maailmat – esimerkiksi Kaartinkaupunki ja Kontula Helsingissä – ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan.

Voitko luonnehtia alueellisen oikeudenmukaisuuden ongelmaa hiukan laajemmin ja mitä ratkaisuja siihen on tarjottu? Siinähän tietysti viime kädessä joudutaan tekemään poliittisia valintoja.

Kävin koulua 1960-luvulla Lieksassa. Tuolloin monet suurten ikäluokkien nuoret eivät mahtuneet oppikouluun, vaikka heidät oli hyväksytty pääsykokeissa. Valtiovalta reagoi tähän ongelmaan ripeästi lisäämällä koulutuspaikkoja. Tärkeimpänä perusteena oli kansakunnan inhimillisten voimavarojen (tuohon aikaan käytettiin käsitettä lahjakkuusreservi) mobilisointi, ja samalla syrjäseudun nuorison oikeudenmukaista kohtelua edistettiin tavallaan sivutuotteena.

Nykyisin kysymys alueellisesta oikeudenmukaisuudesta on esimerkiksi Lieksan osalta erilainen. Tämä yli 10000 asukkaan kaupunki supistuu, mutta ei se katoa tyystin Suomen kartalta. On syytä kysyä: mikä on perusteltu strategia sekä Lieksan resurssien mobilisoinnin ja hyödyntämisen että lieksalaisten reilun kohtelun kannalta? Vastauksista kiinnostuneille suosittelen perehtymistä EUn Horizon 2020-tutkimusohjelman alueellista oikeudenmukaisuutta käsittelevien tutkimusprojektien tuloksiin – Lieksa on yksi tapaustutkimusten kohde.

Suomi on kaupungistunut vähän jälkijunassa verrattuna muihin kehittyneisiin ja vastaavan elintason maihin. Se on Suomen erityispiirre, että väestöstä pienempi osa asuu kaupungeissa. Miksi meillä kaupungistuminen on viivästynyt?

Maaseudulla asuvaa väestöä on tarvittu Suomen teollistumisessa. Puu- ja paperiteollisuuden raaka-aine on hankittu ja hankitaan yhä joka puolelta maata. Metsävaroihin perustuvan teollistumisen yhdyskuntarakenne on erilainen verrattuna esimerkiksi tekstiiliteollisuuteen ja hiilikaivoksiin perustuvan teollistumisen rakenteeseen.

Metsävaroihin perustuva teollisuus, sotienjälkeinen asutuspolitiikka ja aluepuolustusjärjestelmä ovat hidastaneet Suomen kaupungistumista.

Mutta sittenhän meillä oli sotienjälkeinen asutuspolitiikka, ja on ollut myös aluepuolustusjärjestelmä.

Toki myös ne kuuluvat Suomen asutuksen ja asuttamisen suureen linjaan. Sotien jälkeen evakoille, joista enemmistö oli maaseudulta, tarjottiin mahdollisuus jatkaa. Siitä aluerakenteen kerrostumasta valtaosa on poistunut ajat sitten – kakkosasumisen kesäpaikkoja ja kivijalkoja on jäljellä. Aluepuolustusjärjestelmä on puolestaan menettänyt relevanssiaan sotilasteknologian muutoksen myötä. Hornetista näkee kauemmaksi.

Massamuutto Ruotsiin puoli vuosisataa sitten voidaan kai nähdä niin, että asutuspolitiikan myötä maaseudulle asettunut väestö osoittautui kyvyttömäksi tulemaan toimeen siellä riittävän pitkään, varsinkin nuoriso. Sen piti päästä johonkin. Miksi he menivät Ruotsiin eivätkä jääneet Suomen kaupunkeihin?

Se muuttoliike oli merkittävä poikkeusilmiö, kansallisen politiikan haaksirikko. Sotien jälkeiset suuret ikäluokat olivat tulleet työikään, maa- ja metsätalous koneellistui, ja tiedonvälitys avarsi nuorison näkymiä siitä, mitä kotimaassa ja länsinaapurissa oli tarjolla. Näitä ilmiöitä ei kyetty riittävästi ennakoimaan, tai ainakaan niiden vaikutuksiin ei osattu reagoida ripeästi ja riittävästi. Kiinnostavia jälkikäteisselityksiä on luettavissa esimerkiksi Pentti Puoskarin (2013) väitöskirjasta ”Väärää politiikkaa suuren muuton vuosina?”

Väestöennusteet ovat aiemmin menneet pieleen

Väestöennusteita on tehty säännöllisesti ja pitkään. Miten hyvin nämä väestöennusteet ovat aiemmin onnistuneet, erityisesti aluekehityksen kannalta?

Toki väestöennusteita on tehty kauan. Suomessa toimi 1950-luvun puolimaista 1970-luvun alkupuolelle Valtakunnan suunnittelutoimisto, joka oli nykyajan kielellä sanottuna eräänlainen aluekehittämispolitiikan valtiollinen ajatuspaja. Sen ennusteissa ei pystytty ennakoimaan edellä mainittua massamuuttoa Ruotsiin.


HYVINVOINTIVALTION PALVELUJÄRJESTELMÄN RAKENTAMINEN ON TASAPAINOTTANUT SUOMEN ALUEKEHITYSTÄ.


Toisaalta tämä yllätys lienee vaikuttanut siihen, että sen jälkeen tehdyissä alueellisissa ennusteissa väestön alueellinen keskittyminen arvioitiin paljon nopeammaksi kuin miksi se osoittautui. Tuohon aikaan ei osattu ennakoida hyvinvointivaltion palvelujärjestelmän rakentamisen tasapainottavaa vaikutusta aluekehitykseen. Minulla on tästä omakohtaistakin kokemusta, sillä työskentelin ennen Joensuuhun siirtymistäni valtioneuvoston kanslian suunnitteluosastossa työryhmässä, joka valmisteli alueellisia väestösuunnitteita. Suunnitteella viitattiin tavoitteelliseen ennusteeseen. Väestöennusteiden tekeminen on edelleen vaikea laji.

Siis yllätyksiä voi olla tiedossa ja ennuste voi mennä pieleen niin kuin se on ennenkin mennyt. Jos verrataan Suomea muihin maihin, niin mikä olisi Suomelle paras vertailukohta aluekehityksen mielessä?

Sitä etsittäessä on perusteltua ottaa huomioon maantieteelliset aluerakenteeseen liittyvät olosuhteet ja institutionaalinen samankaltaisuus. Näillä perusteilla valinta on helppo. Vertailukohtaa ei tarvitse etsiä kaukaa: Ruotsi ja Norjahan ne ovat, erityisesti Ruotsi.

Onko niissä aluekehitys mennyt jossain mielessä pitemmälle kuin Suomessa? Tai voidaanko sillä tavalla ikään kuin ennustaa, miten Suomellekin käy jatkossa?

Norja on hyvin tunnetusta syystä oma tarinansa: vauras valtio voi toteuttaa väestön mieltymykset. Ruotsi on muutenkin kuin maantieteellisesti lähempänä Suomea, vaikka se on jonkin verran urbanisoituneempi maa, ja siellä ei ole ollut vastaavassa määrin maataloutta Suomen leveyspiireillä. Pohjoismaiden yhteisen aluekehityksen ja -suunnittelun tutkimusyksikön Nordregion tutkimusperustaista asiantuntemusta hyödynnetään yllättävän vähän Suomessa.

Aluekehityksessä Ruotsi on Suomen paras verrokkimaa.

Ja Ruotsin elinkeinorakenne on ollut monipuolisempi.

Niin, ja länsinaapurimme on kehittynyt vakaasti – sodista syrjässä Napoleonin ajoista saakka.

Jos katsotaan tarkemmin Suomen tilannetta, niin viimeaikainen kehitys on ollut se, että väestö kasvaa vain pääkaupunkiseudulla ja joillakin yliopistopaikkakunnilla. Kaikki muut kaupungit ja varsinainen maaseutu menettävät väestöä. Kuitenkin Helsingin Sanomien 30.9. julkaiseman kyselytutkimuksen1 mukaan kaksi kolmasosaa haluaisi pitää koko maan asuttuna. Poliitikotkin sitä julistavat. Onko tämä koko maan asuttuna pitäminen realistinen tavoite?

Kansalaiset tulkitsevat tämän kysymyksen ties miten – en osaa ottaa kyselyä vakavasti. Tässä olisi sinänsä kiinnostava opinnäytetyön aihe: Miten suomalaiset ymmärtävät pyrkimyksen ”pitää koko maan asuttuna”?

Minun käsitykseni on, että useimpien nykyisten kuntien alueella asuu ihmisiä myös ensi vuosisadalla. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Liikkuvuuden ja monipaikkaisen asumisen kasvu usein unohdetaan.

Mikä on toisaalta kunnan elinkelpoisuuden vaatimus asukaslukuna? Ei riitä kymmenen, ei sata eikä tuhatkaan. Riittääkö 10000? Joskus on sanottu, että 20000 riittäisi joidenkin palvelujen järjestämisen kannalta. Pitäisikö olla siis isompia kuntia?

Koko maan asuttuna pitäminen voidaan ymmärtää monella eri tavalla.

Kuntaliitoksia tapahtuu kaiken aikaa valtiovallan kannustamana ja paikallisten ihmisten oman harkinnan perusteella. Usein unohdetaan kuntien sisäiset yhdyskuntarakenteen erot. Meillä on erityisesti Pohjois-Suomessa sellaisia kuntia, joissa hyvin isolla alueella pääosa väestöstä asuu keskuksessa, kun taas etelämpänä kunnat ovat yleensä pienempiä ja niissä on edelleen asutusta joka puolella. Myös muut maantieteelliset perusteet kuten esimerkiksi vesistöt vaikuttavat siihen, miten kuntapäättäjät tekevät omia ratkaisujaan valtion asettamin reunaehdoin. Valtion ja kuntien keskinäinen työnjako ei ole kiveen hakattu. Emme tarvitse valtakunnallista käskyä siitä, minkälainen kunta saa olla olemassa. Onhan Sottungakin edelleen olemassa.2

Sote-uudistuksessa mennään sitten maakuntatasolle.

On monenlaisia tehtäviä, joiden järjestämisestä sovitaan erikseen ja tapauskohtaisesti. Taustalla on kysymys siitä, mihin mittaan kunta saa järjestellä asiat naapureidensa kanssa niin kuin se parhaaksi näkee. On luonnollista, että kunnilla on erilaisia intressejä tässä suhteessa.

Maahanmuuttopotentiaalia on hyvin paljon

Koko Suomen väestö kasvaa enää nettomaahanmuuton ansiosta: tänne tulee enemmän ihmisiä kuin lähtee pois. Turvapaikanhakijoitahan sijoitetaan ympäri maata, mutta eikö siinä käy sitten kuitenkin niin, että ne, jotka tänne jäävät, hakeutuvat lähinnä pääkaupunkiseudulle tai muille isoille paikkakunnille? Olisiko maahanmuuton lisäämisellä mahdollista tasoittaa myös alueellista väestökehitystä?

On ymmärrettävää, että maahanmuuttajille osoitetaan asumiseen kapasiteettia, joka on käyttämättä. Pitemmän päälle heidän omat valintansa ratkaisevat. On esimerkiksi maahanmuuttajia, jotka haluavat nimenomaan Euroopan unioniin eivätkä erityisesti Suomeen.

Venäjältä tulisi paljon muuttajia Suomeen, jos se päätettäisiin sallia.

Venäjän tapaus on sitten oma lukunsa. Jos Venäjä vastoin nykyisiä käsityksiä muuttuisi enemmän ”normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi”, sieltä on paljon halukkaita – ei vain hyperasiantuntijoita, vaan kaikenlaista väkeä – muuttamaan esimerkiksi Suomeen. Vaikutukset ovat nähtävissä jo tällä hetkellä esimerkiksi Etelä-Karjalassa. Idästä tulleilla on nelinumeroinen vaikutuksensa asukaslukuun.

Sieltähän tuli juuri tieto, että vuosittain kymmenet tuhannet korkeasti koulutetut pakenevat maasta. Eiväthän he kaikki Suomeen tule, mutta kuitenkin onhan sieltä tullut aika paljon.

Muuttopotentiaalia on tosiaan hyvin paljon. Kysymys on pikemminkin siitä, mitä halutaan ja millä tasolla se päätetään. Eihän tämä ole vain Suomen asia.

Heikki Eskelinen

Onko siitä tehty ihan oikeasti arviota, kuinka paljon sieltä voisi tulla, jos he saisivat tulla?

On aika ajoin joitakin lukuja esitetty, mutta ymmärtääkseni ne ovat paljolti kulloiseenkin ajankohtaan sidottuja. Alun perin huolena oli massamuutto Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena. Tähän varauduttiin, ja itse asiassa raja-alueyhteistyön alkuvaiheen eräs motiivi oli torjua sitä. Halukkaita muuttajia on jatkuvasti tarjolla, koska palkkaerot vaikuttavat asiaan. Minulla on tästä jonkin verran käytännön tuntumaa Itä-Suomen yliopistosta.

Alueellisen väestökehityksen tasoittamiseen maahanmuutosta ei olisi apua, vai mikä on Sinun arviosi?

Jos Venäjä olisi ”normaali eurooppalainen maa”, niin siitä kyllä olisi. Pietarissa, jonka asukasluku on samaa suuruusluokkaa kuin Suomen, on runsaasti tähän liittyvää potentiaalia. Sitä lisää se, että lähialueelta tapahtuvassa muutossa on tyypillistä, että perheen tai suvun elämä organisoituu ylirajaiseksi: hyvin ansaitseva maahanmuuttaja on tärkeä resurssi.

Alueelliset elintasoerot eivät ole repeämässä

Ovatko alueelliset elintasoerot kasvamassa vai tasoittumassa, mittarina esimerkiksi bkt tai käytettävissä olevat tulot henkeä kohti?

Muutokset eivät ole dramaattisia. Bkt per capitan, tuottavuuden ja työllisyysasteen erot ovat pikemminkin supistuneet Suomessa tällä vuosituhannella, kuten esimerkiksi Fornaro (2018) on todennut.

Eikö se, ettei siinä ole mitään ihmeempiä tapahtumassa, ole vastoin yleistä käsitystä? Ihmiset luulevat, että etelässä menee paljon paremmin kuin syrjäseuduilla ja vieläpä enenevässä määrin. Mikä sen selittää, etteivät ne ole erkanemassa?

Tällaiset muutosprosessit ovat suhteellisen hitaita loppujen lopuksi. Puhutaan vaikkapa kaupungistumisesta tai aluetaloudellisten erojen muutoksista, niin tyypillisesti ne eivät ole mitenkään dramaattisia siten, että jokin paikkakunta häviäisi kartalta. Helsingistä katsottuna syrjäseutu saattaa hahmottua suurena takametsänä Salpausselän takana. Tarkemmin katsottuna Manner-Suomessa on 20 maakuntaa, joista useimmissa on ainakin yksi kasvava ja uudistuva kaupunkialue.


ÄKILLISET PAIKKAKUNTAKOHTAISET KRIISIT ON USEIMMITEN PYSTYTTY HOITAMAAN, MUTTA TAANTUVAT TEOLLISUUSPAIKKAKUNNAT OVAT OLLEET HANKALAMPIA HAASTEITA.


On ollut sellaisia dramaattisia tapauksia kuin Salo ja Oulu, jossain määrin Porikin ja taantuvat teollisuuspaikkakunnat.

Äkilliset paikkakuntakohtaiset kriisit eivät liity sijaintiin siinä merkityksessä, että etäisyys pääkaupungista olisi ratkaiseva tekijä. Niistä useimmat on pystytty ratkaisemaan tai hoitamaan kohtuullisen hyvin. Vähittäin taantuvien perinteisten teollisuuskaupunkien uudistuminen on monessa tapauksessa osoittautunut hankalammaksi haasteeksi. Kotka ja Kouvola Kymenlaaksosta käyvät esimerkeiksi.

Kuntien valtionosuusjärjestelmän ja aluepoliittisten tukien avulla on pyritty tasaamaan alueellisia eroja. Mitkä alueet ovat maksajina ja mitkä saajina? Ne ovat kai aika ilmeisiä.

Alueet eivät ole subjekteja eivätkä ne maksa mitään. Ihmiset, yhtenäisvaltion kansalaiset, maksavat.

Mihin aluepolitiikan ja valtionosuusjärjestelmän tuet lähinnä menevät? Aika ilmeisesti suureksi osaksi Itä- ja Pohjois-Suomeen. Tämähän on yleinen käsitys.

Suomi on yhtenäisvaltio; hyvinvointivaltio toimii kaikkialla maassa. Varsinaiset aluepoliittiset tuet liittyvät Suomen nykyisessä järjestelmässä Euroopan unionin koheesiopolitiikkaan, jonka perimmäinen pyrkimys on vahvistaa integraation legitimiteettiä.

EU:n tuen välitön ja suoraviivainen tavoite ei ole jakaa rahaa sinne, missä sitä on vähemmän kuin muualla, vaan sen hankkimiseksi täytyy pystyä osoittamaan kilpailutekijöitä, joiden avulla voidaan vahvistaa alueen kehitystä. Pohjois- ja Itä-Suomi eivät kuulu EU:n köyhimpiin alueisiin. Ne ovat kuitenkin kyenneet luomaan yhteistyössä Ruotsin ja Norjan pohjoisten alueiden kanssa strategian, jonka perusteella ne saavat – siis Suomi saa – tukea EU:n koheesiopolitiikasta.

Se perustuu kahteen argumenttiin: Ensinnäkin harva asutusrakenne – joka ei ole sama asia kuin matala keskimääräinen asukastiheys – aiheuttaa lisäkustannuksia esimerkiksi palvelujen tarjonnassa. Toiseksi näillä alueilla on kilpailuetuja, joita on jo hyödynnetty tai joiden potentiaalia on perusteltua hyödyntää. Näitä etuja ovat esimerkiksi kylmä ilmasto, metsä- ja energiavarat sekä Venäjän naapuruus. EU:n ohella myös OECD on hyväksynyt tämän argumentaation, jonka perusesitys on raportti OECD (2016).

Aluekehittämispolitiikka kytkeytyy EU:n koheesiopolitiikkaan, joka edellyttää alueellisten kilpailuetujen tunnistamista.

Kuvitelkaamme toisin päin, ettei mitään tällaista aluepolitiikkaa harjoittaisi, vaan ihmiset joutuisivat tulemaan toimeen täysin omillaan maan joka kolkassa. Mitä siitä seuraisi? Miksi ylipäätään on perusteltua tasoittaa alue-eroja?

Niin, mitä me tarkoitamme tässä aluepolitiikalla? Ylivertaisesti tärkein asia on se, että samaa hyvinvointivaltion politiikkaa toteutetaan eri puolilla maata. Se on tärkein tasaava mekanismi. Sitten on kilpailutalouden ehdoilla menestymiskelpoisiin toimintoihin kohdistuvaa tukea.

Entä jos ajatellaan äärimmäistä uusliberalistia, joka uskoo, että aluetuet korruptoivat tai laiskistavat tai aiheuttavat tukiriippuvuutta?

Tällaisen kansalaisen mielestä EU on pahan valtakunta – kauhistuttava ylikansallinen säätelyjärjestelmä, josta on syytä pyrkiä eroon. Emme ota sen rahoja vastaan. [Naurua]

Aivan, hyvin ymmärrettävää. Siis miksi alue-eroja on perusteltua tasoittaa? Tämä on se perimmäinen kysymys.

Viime kädessä me tasoitamme ihmisten elinolosuhteiden eroja ja vahvistamme kansalaisten sitoutumista kansallisvaltioon. Sen ohella nykyisessä EU-vetoisessa aluepolitiikassa pyritään tukemaan käytettävissä olevien resurssien hyödyntämistä niillä alueilla, joilla siihen on erityisiä rajoitteita. Aluepolitiikka on koheesiopolitiikkaa, joka vahvistaa integraation hyväksyttävyyttä ja legitimiteettiä.

”Viime kädessä me tasoitamme ihmisten elinolosuhteiden eroja ja vahvistamme kansalaisten sitoutumista kansallisvaltioon ja Euroopan unioniin.”

Miten maataloustuki asettuu tähän kuvioon?

Se ei ole aluepoliittinen tuki, vaan se on maatalouteen kohdistuva tuki, missä sitä nyt sitten harjoitetaankin.

Sillä on kuitenkin aluepoliittisia seurauksia, tai seurauksia alueille.

Totta kai. Kaikenlaisella toiminnalla – esimerkiksi valtion keskushallinnon ja yritysten pääkonttorien sijainnilla – on vaikutusta aluekehitykseen.

Ilmaston lämpeneminen ja väestön ikääntyminen vaikuttavat aluekehitykseen hitaasti

Miten vuosisatamme kaksi suurta megatrendiä, ilmaston lämpeneminen ja väestön ikääntyminen, tulevat vaikuttamaan aluekehitykseen Suomessa? Otetaan ilmaston lämpeneminen ensiksi. Miten se näyttäisi voivan vaikuttaa aluekehitykseen?

Se ei ole äkillinen siirtymä. Se on iso kansallinen ja kansainvälisen tason kysymys, jossa alueelliset näkökohdat eivät ole eniten esillä. Kaupunkilaiset tarvitsevat maaseudun metsiä hiiltä sitomaan. Tämä edellyttää tutkimusperusteisia konsensusratkaisuja – se, että sinä tuotat päästöjä ja määräät minut eliminoimaan ne, ei ole kestävä toimintamalli.

Ja siihen joka tapauksessa menee vuosikymmeniä vielä. Mutta niinhän myös väestön ikääntyminen, tosin se tulee tässä lähimmän 10–20 vuoden aikana näkymään aika selvästi ikääntyneen väestön osuuden kasvuna. Tiedetään, että se johtaa joissakin kunnissa ja alueilla siihen, että todella suuri osa väestöstä on ikääntynyttä. Mitä merkitystä sillä on?

Tietysti sillä on monien yksittäisten kuntien ja alueiden kannalta paljon merkitystä. Alueellisen oikeudenmukaisuuden kannalta peruspalvelujen turvaaminen on tietysti avainkysymys.

Eikö maassamuutto mene sillä tavalla, että maaseudulle jää lähinnä ikääntynyttä väestöä, ja ne, jotka muuttavat pois, ovat suurimmaksi osaksi nuoria tai työikäisiä?

Maaseutua on monenlaista. Kaupunkien läheisellä maaseudulla asuu tyypillisesti suhteellisen nuorta väestöä. Sitten on laajoja keskuksista kauempana sijaitsevia alueita, joiden asukkaista useimmat ovat varttunutta väkeä ja tarvitsevat hoiva- ja terveyspalveluja keskimääräistä enemmän. Tätä asetelmaa on turha dramatisoida Suomen kaltaisessa yhtenäisvaltiossa. Syrjäseutujen hiipuminen ja eräiden alueiden tyhjentyminen on vähittäinen prosessi. Viime vuosien kokemukset tosin osoittavat, että poliittisesti hyväksyttävän ja toimivan mallin luominen on työlästä.


HOIVA- JA TERVEYSPALVELUJEN TUOTTAMINEN KAUKANA KESKUKSISTA ASUVILLE IKÄIHMISILLE ON ALUEELLISEN OIKEUDENMUKAISUUDEN KANNALTA AVAINKYSYMYS.


Eikö kuitenkin ole niin, että monet ikäihmiset mielellään muuttavat lähemmäksi palveluja, siis lähemmäksi taajamien tai kaupunkien keskustoja? He eivät siis jääkään syrjäseudulle.

Usein se on käytännön pakko esimerkiksi liikenneyhteyksien puuttumisen vuoksi. Edellisen hallituksen liikennepalvelujen kehittämistä koskeneet ratkaisut epäonnistuivat, ja nykyiselle hallitukselle ne eivät näytä olevan prioriteetti. Monissa tapauksissa myös perhesiteet ohjaavat muuttoliikettä. Nämä ovat normaaleja ihmiselämään kuuluvia prosesseja.

Globalisaatio ja digitalisaatio muokkaavat aluekehitystä

Globalisaatio ja digitalisaatio ovat kaksi muuta megatrendiä, joilla on nähty olevan suuria vaikutuksia erityisesti tuotantoon ja työmarkkinoihin. Miltä ne näyttävät aluekehityksen kannalta Suomessa?

Suomeen, tähän hyvin menestyvään valtioon, muuttajia riittää, jos niin halutaan. Muuttoliike kohdistuu pääosin suurimpiin kaupunkeihin. Mutta riittää niitä muuallekin.

Monipaikkainen asuminen on vahvistuva ja aluekehityksen kannalta merkittävä trendi.

Digitalisaatio näkyy monella tavalla, koska ihmisten sidonnaisuus paikkoihin ei ole yhtä determinististä kuin se on ollut. Se mahdollistaa monipaikkaisen asumisen, joka on vahvistuva ja aluekehityksen kannalta merkittävä trendi. Miltä Suomen asutusrakenne näyttäisi, jos kuvaisimme sen kansalaisten eri paikoissa viettämien tuntien jakauman perusteella?

Voidaanko jotenkin yleisesti ottaen sanoa, ovatko nämä globalisaatio ja digitalisaatio tuoneet vai vieneet tuotantoa ja työpaikkoja Suomen alueilta? Mitkä alueet ovat siinä mielessä hyötyneet tai menettäneet?

Suomessa nimenomaan monet syrjäiset alueet olivat alun perin vahvasti kiinni globaaleissa markkinoissa ja teollistuivat niiden kysynnän varassa. Kotimarkkinatuotanto oli puolestaan suurimmissa kaupungeissa – Helsingin seudun tyypillistä tuotantotoimintaa oli esimerkiksi kahvin paahtaminen. Nykyisin alueellinen työnjako on muuttunut: mikään alue ei ole suojassa globalisaation vaikutuksilta, ja useat siihen liittyvät, digitalisaatiota hyödyntävät perustehtävät sijoittuvat valtaosin suurimpiin kaupunkeihin.

Olet aiemmin T&Y:ssä (Eskelinen 2002) pohtinut Suomen asemaa EU:ssa ja maailmantaloudessa saavutettavuuden kannalta: maamme lukeutuu tässä mielessä kiistatta periferiaan. Lähialueiden kuten Venäjän, Itämeren ja arktisen alueen kannalta maamme sijainti on kuitenkin aika keskeinen. Onko näitä pystytty hyödyntämään riittävästi?

Venäjä-yhteyksien muutos on pitkä ja monimutkainen tarina, mutta kaikkineen Suomi pystynyt tai onnistunut järjestämään asiansa sen suhteen käsittääkseni aika hyvin silloin, kun se on ollut suinkin mahdollista. Tämä itäyhteys on omassa lajissaan jonkinlainen menestystarina, myös suuren ja näennäisesti mahtavan Neuvostoliiton jälkeen.

Suomella on varsin merkittävä rooli arktisen teknologian tuottajana. Lisäksi Pohjois-Suomen asemoituminen globaalissa taloudessa – erityisesti turismin osalta – on muuttunut tavalla, jota ei voitu kuvitella muutamia kymmeniä vuosia sitten. Napapiiri, revontulet ja kylmä ilmasto ovat aidosti erottuvia kilpailuetuja.

Viime aikoina Pohjois-Suomi on asemoitunut menestyksekkäästi globaalissa taloudessa.

Pidätkö sellaisia suurhankkeita kuin tunnelia Tallinnaan ja rataa Jäämerelle järkevinä Suomen ja aluekehityksen kannalta?

Ei minulla kovin huolellisesti harkittua mielipidettä niistä ole. Tunneli lienee järjellinen väylähanke, rakensi sen kuka tahansa. Jos rautatie on Saamenmaan kulttuurien kannalta haitallinen, minusta se on tärkeä argumentti sitä vastaan. Kumpikaan näistä ei ole ensisijaisesti aluekehittämisprojekti.

Näitähän on pidetty järjettöminä hankkeina sillä perusteella, että tällä väestö- ja liikennemäärällä ne ovat kannattamattomia.

Mutta jos on riittävän kahjo investoija, joka rakentaa semmoisen, niin pitäisikö se kieltää? On tietysti mahdollista, että se jää kesken, mutta jos se on hänen rahoistaan pois, niin haittaako tuo? [Naurua] Jos konkurssi tulee vasta kun se tunneli on kaivettu, niin tuskin se investoija sitä täyttää vedellä.

Ehkä siinä on joku sellainen ajatus, että se kaatuu sitten kuitenkin veronmaksajien kontolle jollakin tavalla.

Siihen tarvitaan todellakin ”vedenpitävä” (!) raja; silloin pitää sulkea kaikki sellaiset mahdollisuudet pois etukäteen.

Pohjois-Karjalassa Joensuu uudistuu nopeasti ja muut alueet hiipuvat

Olet perehtynyt aivan erityisesti kotimaakuntasi Pohjois-Karjalan kehitykseen. Se on yksi esimerkki perinteisestä syrjäseudusta, jolla kuitenkin sijaitsee yliopisto, joten Joensuu on periaatteessa myös kasvukeskus. Pohjois-Karjalassa on kuitenkin erilaisia alueita. Miten se on pärjäämässä?

Joensuu on kasvukeskus, ja kaupunkiseudun kehityskuva on hyvin erilainen kuin Pohjois-Karjalan muiden osien. Konsulttiyhtiö MDIn tuoreimman kaupunkiverkkotutkimuksen mukaan Joensuun asema Suomen kaupunkiverkossa on vahvistunut selvästi. Sen sijaluku tässä vahvuusrankingissa oli 1990-luvulla 10, nykyisin se on 7. Edellä ovat Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, Jyväskylä ja Lahti.

”Joensuun asema Suomen kaupunkiverkossa on vahvistunut selvästi”

Joensuu on siis rankattu Kuopion edelle. Onhan se aika iso juttu, koska Kuopiota pidetään yleisesti Itä-Suomen merkittävimpänä keskuksena.

On se jonkinlainen yllätys minullekin, vaikka paikallisena olen tietysti nähnyt kaupungin uudistuvan nopeasti. Lisäksi Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen siirto Joensuuhun Itä-Suomen yliopiston osaksi on vielä niin tuore asia, etteivät sen kaikki vaikutukset ole ehtineet toteutua.

Mitenkäs sitten muu Pohjois-Karjala?

Se hiipuu mutta ei poistu kartalta. Monet maakunnasta muuttaneet vahvistavat osaltaan paikallisyhteisöjen resursseja. Investoinnit ja rakentamishankkeet ovat suhteellisen vähäisiä, ja erilaisia arkisia palveluja häviää pois. Kuntakeskuksista isoimmat ovat säilyneet suurin piirtein entisellään, mutta pienemmät hiipuvat. Lieksassa liikkuessani käyn aina tarkastamassa nuoruudesta tutut paikat. •

 

Viitteet

1 ”Koko maan asutukselle laaja tuki”. HS 30.9.2019.
2 Ahvenanmaalla sijaitseva Sottunga on asukasluvultaan Suomen pienin kunta, jossa oli Tilastokeskuksen väestötilaston mukaan lokakuun 2019 lopussa 92 asukasta. -Toim.huom.

Kirjallisuus

Eskelinen, H. (2002), Saavutettavuus ja aluetaloudellinen kehitys, Talous & Yhteiskunta, 30:4, 2–6.

Eskelinen, H. (2019), Itä-Suomi on erilainen, teoksessa Jauhiainen, S. (toim.): Aluetalouksia tutkimassa – kehitys, työmarkkinat ja muuttoliike. Hannu Tervon juhlakirja. Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu, 26–35.

Fornaro, P. (2018), Regional Economic Disparities in Finland, ETLA Muistio 68.

OECD (2016), OECD Territorial Reviews: Northern Sparsely Populated Areas, Policy Highlights, Paris: OECD.

Puoskari, P. (2013), Väärää politiikkaa suuren muuton vuosina? Virolaisen ja Paasion hallitusten elinkeino- ja rakennepolitiikka 1964–1968. Itä-Suomen yliopisto, Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 67.

Share

Palkansaajien tutkimuslaitos

Arkadiankatu 7 (Economicum)
00100 Helsinki

Puh. (09) 2535 7330

Yhteyshenkilöt

Viestintäkoordinaattori
Essi Lindberg
Puh. (09) 2535 7346

Hallintosihteeri
Jaana Toivainen
Puh. (09) 2535 7341

design N&S

Valokuvat: Maarit Kytöharju


Share